Terrorismi, kaksi rajaa ja kolme pistettä Rohkelikolle.

Varoitan ettei tässä blogitekstissä ole mitään uutta tietoa kenellekään. Puhun siinä kahdesta rajasta (kulttuurinen ja ideologinen), ja miten suuret muutokset maailmassa voivat liikuttaa tai vahvistaa näitä rajoja. Jos pelkäät tuhlaavasi aikaasi tämän tekstin kanssa, niin voit tarkistaa sen vastaamalla kolmeen helppoon tunneälylliseen kysymykseen, jotka kysyn ensimmäisissä kappaleissa. Myös selitys Harry Potter -alluusiolle löytyy joskus myöhemmin tästä tekstistä.

1: Kuvittele 1-10 asteikko päiväsi pilalle menemiselle (oletan että suhtaudut asioihin suunnilleen samalla tavoin kuin minä). 1 on se että olet lähdössä ulos ja ulkona näkyy sadepilviä, 5 on kun tulet kaupasta parkkipaikalle ja joku on kolhinut autosi kylkeä hieraisemalla siihen oman autonsa maalia ja 10 on kun näet perheenjäsenesi liikkumattomana lattialla, kosket hänen poskeaan ja toteat että se on kylmä.

Oletan että katsoit uutisia 14.11.2015 ja tunsit lievää päiväsi pilalle menemistä kun kuulit, että Pariisissa oli tapettu terrori-iskussa 100+ ihmistä. Tämä kenties osui jonnekin vitosen ja kympin väliin asteikolla. Arvaan myös, ettei päiväsi mennyt pilalle melkein lainkaan kun näitä terrori-iskuja tapahtui jossakin Euroopan ulkopuolisessa maassa, vaikka ohimennen näitkin niistä pienen artikkelin. Se oli varmaan vain pieni tumma pilvi jossakin kaukaisuudessa, joka ei edes kosketa sinua.

Kysymys: Olisiko Euroopan ulkopuolella tapahtunut terrori-isku osunut asteikollasi jonnekin vitosen kohdille tai kenties ylikin, jos otsikko olisi kuulunut "Lady Gagan konsertin ulkopuolella tehty terrori-isku tappoi 40, useita kymmeniä loukkaantunut", mutta maa olisi pysynyt samana?

Jos vastaus on kyllä niin onneksi olkoon, sinulla on yksi piste ja voit jatkaa lukemista.

2: Kuvittele että kuulet muslimin sanovan, että kaikki vääräuskoiset joutuvat Helvettiin kuoltuaan. Pidätkö tätä lausetta uhkaavana jollakin tapaa, mutta kummitätisi, serkkusi tai kadulla tapaamasi mummon samanlainen uskomus koskien kristinuskon Helvettiä herättää sinussa vain sääliä heidän kyynistä maailmankuvaansa kohtaan?

Jos kyllä niin sinulla on yksi piste lisää.

3: Jos sinulla on sosiaalisessa mediassa muslimikavereita, niin odotatko heidän jollakin tapaa sanoutuvan irti terrorismista silloin, kun Eurooppalainen media nostaa sen esille? Ovatko muslimit, jotka eivät nosta feedissään esille Koraanin kuuluisaa lausetta "Joka tappaa yhdenkin viattoman on murhannut koko ihmiskunnan" tai muuta vastaavaa epäilyttäviä, ja kenties hyväksyvät terrorismin?

Jos kyllä niin plaa plaa jne.

Ajatus tälle tekstille syntyi kun mietin perjantain terrorismia töissä. Satuin myös kuuntelemaan erästä podcastia, jossa kolme stand-up -koomikkoa kertoivat miten olla hyvä aloitteleva koomikko: "mieti jonkin aikaa millaiset asiat sinua naurattavat (mistä vitseistä saat eniten irti, koska tiedät niiden taustan) ja lähde kehittämään omia vitsejäsi näitä vahvuuksiasi käyttäen". Mieleeni tuli melkein välittömästi vitsi, joka näin lähellä iskuja osoittaisi huonoa makua (ja varmaan muulloinkin), mutta jossa minusta oli piilotettua informaatiota: Terrori-iskut lähi-idän maissa olisivat paljon mediaseksikkäämpiä, jos niissä mainittaisiin tapahtumapaikasta enemmän länsimaiseen korvaan tuttuja yksityiskohtia, kuten mahdollisesti tapahtumapaikkana ollut kahvilaketju tai jonkin kuuluisan elokuvan näytöspaikan naapurusto. Kenties kuvissa (jos niille uhrattaisiin kallista palstatilaa) voisi uhrien lisäksi näkyä myös kaatuneita kahvipöytiä tai C-3PO:n haljennut pahvinen 1/1 näköistaulu. Parhaimillaan uhrin käteen voisi asettaa Star Wars -kahvimukin jälkikäteen, ja ottaa se keskipisteeksi soran ja ruumiiden peittämässä asetelmassa.

Hauskaa? Ehkä. Surullista? Ehdottomasti. Mutta kaikki komiikkahan on reaktio tai peite tragedialle.

Mitä tuo vitsi pitää takanaan on jyrkkä kulttuuriero lännen ja muslimimaiden välillä, tai ainakin kuvitelma tuosta erosta. "Me" olemme se, mitä terroristit vihaavat, ja "he" ovat osa muslimeja. Hyvin pieni osa kenties. Okei, tosi pieni osa kun miettii että muslimeja on miljardeja. Ja tosi ääriuskovainen osa? Joo, ääriuskovainen, mutta terroristit uskovat ihan samoja asioita, kuin mitä muutkin muslimit, ja siksi on tärkeää kaivaa kantapäät maahan ja kädet puuskaan, ja sanoa kuuluvasti "seis tällaisille tyhmille uskomuksille, jotka äärimmäisyyksissään johtavat pommeihin". Mutta muistatko ne keräämäsi pisteet tekstin alussa, miten tavallisellla muslimilla a) on usein hyvin humanitaariset arvot ja b) perusdogmat eivät eroa "meidän" omista juurikaan? Muistetaanpa niitä nyt.

Terroristit eivät ole sodassa "länsimaisia arvoja" tai "vapautta" vastaan, vaan aiheuttavat tuhoa saadakseen aikaan konfliktin "meidän" ja "heidän" välillä. Tunnen itse muutamia muslimeja, ja vaikka he eivät ole läheisimpiä kavereitani (puhun arkisin suomea, ja suomenkielisia muslimeja en tietääkseni tunne), niin kutsun heidät kaikkiin juttuihini, joissa kieli on vapaa ja puolitutut on mukava saada tutustumaan paremmin. En kuitenkaan näe heitä "toisina", vaan koen heidän ajatusmaailmansa ja arvonsa läheisempinä kuin monet suomalaiset (ei pahalla suomalaisuutta kohtaan). Viimeksi kun kutsuin muslimin kotiini laiton hänen käteensä muiden vieraiden tapaan annoksen muusia ja possua, ja välittömästi tajusin virheeni kun se konkretisoitui miehen kummastuneessa katseessa. Tämä ajatus "en voi syödä sitä koska uskonto" lienee meille outoa, koska olemme kulttuurina unohtaneet moiset tabut. Toisaalta olemme pitäneet kiinni joistakin tunnetasolla aika selvistä tabuista, kuten koirien syömisestä, mutta empatian eikä "syntisyyden" takia. Taidan olla joutumassa sivupoluille...

KONFLIKTI. Se on sana, josta ottaa nyt kiinni. Kun kerran näemme yksittäisissä muslimeissa sen samankaltaisuuden kanssamme (ja tämä ei ole länsimaistumista - kts. "vahinkopossulautanen"), niin miksi niin monet ovat valmiita hylkäämään ajatuksen yhdenmukaisuudesta ja empatian erilaisia kulttuureja kohtaan, kun pommit räjähtelevät? Jos humanitäärinen muslimi ei ennen räjähtelyä ajatellut, että sota olisi hyvä idea, eikä hänen maailmankuvansa varmasti ole muuttunut räjähdysten johdostakaan, niin mikä muuttaa heidät silmissämme noilla hetkillä? No pelko tietenkin. Pelko sitä kohtaan, mitä emme ymmärrä. Pelko tekee kaikista muslimeista silmissämme osan konfliktia. Ja voin rehellisesti sanoa, etten itsekään ymmärrä maailman politiikasta tai ääriliikkeiden synnystä niin paljon, että voisin mitään kovin valaisevaa sanoa tässä, mutta jokin siellä kaipaa esille kaivamista. Me saatamme parhaassa tapauksessa jopa menettää tilaisuuden sen esille kaivamiseen kun maailmaan lähitulevaisuudessa saapuu pysyvä rauha, ja toisaalta menettää tuon pyvyvän rauhan jos emme ymmärrä mikä sen eron tavallisten ihmisten ja ääriliikkeiden välillä tekee. Mutta siitä lisää myöhemmin :P

Kulttuurinen raja on se, jonka me itse vedämme, ainakin osittain. Terroristit haluavat laittaa itsensä yhdelle puolen ja toivovat, että voivat joko tuhota toisen puolen kulttuurin kokonaan immersion tai yksittäisten laukausten kautta, tai sitten raja näiden kahden puolen välillä tulee niin vahvaksi, ettei muslimeille jää pakopaikkaa pois ääriuskovaisuuden lähipiiristä. Tekemällä rauhallisista muslimeista syntipukkeja ääriliikkeiden tekoihin häädämme heidät ulos omasta kulttuuristamme. Sillä ei ole merkitystä mitkä arvomme tarkalleen ovat tai jakavatko muslimit ne, jos isku Pariisissa saa suomalaiset vihaamaan täysin viattomia muslimeja - se on kannanotto sen puolesta, ettemme koskaan nähneetkään heitä ihmisinä, yksilöinä tai kanssaihmisinä, vaan ainoastaan muslimeina. Emme vieneet heiltä ihmisarvoa, koska emme sitä koskaan antaneetkaan. Jokin tässä mättää, kun näemme islamin vain sytyttämättömänä tulilankana pommissa, joka on laitettu kaiken meille tärkeän takaistuimelle.

Kun kulttuurinen raja ei päästä rauhaa rakastavia muslimeja ylitseen on terrorismin ideologinen raja jo paljon lähempänä heitä. "Mikä, missä? Ei helvetti, koskaan kuullutkaan jostain ideologisesta rajasta, tappakaa se tulella!" Ketään ei varmaan tänne asti luettuaan yllätä, että tuo raja ei ole länsimaisten arvojen ja terrorismin välissä. Eikä se ole kristillisyyden ja islamin välillä. Tässä kohtaa on jälleen hyvä tarttua sanaan, ja olkoon se VOLDEMORT.

Voldemort-ongelmasta puhui Maajid Nawaz. Hän oli 2000-luvun taitteessa ääri-islamisti ja nykyään ylläpitää ajatushautomoa, joka miettii ratkaisuja ääri-islamismin ongelmaan. Ongelma on pähkinänkuoressaan, että terrorismin aiheuttaa ideologia-jota-ei-voi-nimetä. Tässä kohtaa moni varmaan ajattelee, että ideologian nimi on islam, ja syynä hiljaisuuteen on poliittinen korrektius, tai että muslimit suuttuisivat. Ei itse asissa, vaan se on yksinkertaisesti "islamistinen ideologia".

Maajid on hyvin selkeä siinä, että islamistinen ideologia on nimettävä selkeästi ja erotettava islamista. Tämä tuntuu tyypilliseltä selittelyltä, "tietysti ongelma ei ole muslimien mielestä heidän uskonnossaan", mutta kyseessä on opetus semantiikassa. Se että puhumme islamistisesta ideologiasta ei tarkoita, että islam olisi ongelma, yhtään enempää kuin puhuessamme kristillisestä fundamentalismista (kun se tuottaa ongelmia) sinun pitäisi mennä puhumaan järkeä yllä mainituille kummitädille tai serkulle. Olemme vain kulttuurisesti oppineet näkemään ideologisen rajan kristinuskossa, koska noita serkkuja on tullut vastaan aina, mutta muslimeja ei.

Sama ero pitäisi helposti nähdä myös muiden ideologioiden kohdalla, ja otettava käyttöön analoginen sanasto muslimeille. Tämä sanaston puute näkyi mm. Obaman puheessa, kun hän sanoi "olemme sodassa ideologiaa vastaan", mutta ei eritellyt sitä tarkemmin, varmaankin koska pelkäsi ahdasmielisen kansan luulevan hänen tarkoittavan kaikkia muslimeja.

Tajuuttexte tän tilanteen ironian? HÄH?! Ihmiset eivät halua sanoa ongelman olevan islamin ideologia, koska pelkäävät kaikkien syyttävän muslimeja yleisesti. Mutta jättämällä sanomatta mitään tarkasti ennakkoluulot saavat kuitenkin jyllätä vapaasti, ja aina kun jotain kriisiin vievää tapahtuu muslimit joutuvat silmätikuksi. Sitten heidät ajetaan kulttuurisessa diskurssissa pois länsimaiden omiman humanismin maaperältä ja niputetaan ääri-islamistien kanssa.

Katsokaa tuota edellistä lausetta uudestaan, ja miettikää mitä sanoin kahdesta rajasta. Ne ovat kytkeytyneet yhteen siten, että kun vahvistamme kulttuurista rajaa (kieltäydymme näkemästä samankaltaisuutta muslimien ja kristittyjen fundiksissa), niin samalla heikennämme ideologista rajaa (ääri-islamistit näkevät meidät vihollisina, joten tekemällä vihollisia tavallisista muslimeista edistämme/laajennamme heidän ideologiaansa). Se mitä pitäisi tehdä on nähdä muslimit samankaltaisina, jotta pesäero terroristeihin kasvaisi. Ja tässä jälkimmäisessä mielessä olemme jo melkein perillä, koska muslimit joita olen tavannut eivät selvästikään halua ampua kaikkia vääräuskoisia, tai muuten muutama illalliseni olisi päättynyt huonosti. He ovat sitä enemmistöä, joka ei halua ampua ketään, koska jos he haluaisivat niin mikä oikeastaan on syy sille, etteivät he jo niin tee.

Vitsailin aikaisemmin, etteivät terroristit hyökänneet mitään länsimaisia arvoja vastaan, jos emme ota lukuun kahvia ja musiikkia. Vakavasti sanoen he tietenkin hyökkäsivät kaikkea sitä vastaan, mitä aseen väärällä puolen olleet edustivat. Näin on aina murhan hetkellä, koska ihminen mitätöidään ja halutaan tuhota. Kulttuurisesti kuitenkin merkittävimpänä maalina on jälleen vapaa ajattelu. Tämä tulee siitä selkeästä dikotomiasta, ettei fundamentalisti hyväksy kuin yhden (omansa) tavan ajatella, ja kaikki muu on tuomittavaa.

Terroristien tavoite on saada meidät pelkäämään ja lopettamaan ajattelu. He toivovat että laskemme allemme, ja siitä lätäköstä käsin karkotamme pois luotamme kaikki ne ihmiset, jotka edustavat avoimempaa mieltä ja toimivat linkkinä terroristien ja meidän välillä. Kun kommunikaatioketju ja ennen kaikkea empatian ketju katkaistaan, ovat ainoastaan ääriliikkeet jäljellä.

Valitettavasti jotkut ovat lopettaneet ajattelun jo ennen kuin siihen oli mitään syytä. Tämä näkyy Pariisin iskujen kaltaisten tapahtumien haaskalintuiluna - "näettekö, näin käy kun ei toimi vaan pohtii pitkän linjan ratkaisuja". Myös rauhanrakentajat voivat olla laiskoja mieleltään, ja kun kysytään miten tämä tapahtui vastaus on usein "sairaita ihmisiä mahtuu kaikkiin ihmisryhmiin". Tämä ei ole hyvä selitys, jos se on selitys ollenkaan. Itse olen jo pitkään kuullut tuon "sairaat ihmiset tekee sairaita asioita" -selityksen huonona korvikkeena tunnustukselle "en henkilökohtaisesti tiedä". Ja jos makustelen hetken aikaa se kuuluu kokonaan käännettynä "en tiedä, mutta tekijät ovat perseestä ja mielisairaat on pelottavia, joten tekijät lienevät vain hulluja". Tyhjänä puheena olemisen lisäksi tällainen on hyvin loukkaavaa mielenterveyspotilaita kohtaan. "En tiedä" on lisäksi täysin oikea ja usein tervetullut vastaus, koska sivuuttamalla tyhjät korulauseet osoitamme, että olemme valmiita todella selvittämään syitä.

Tosiasiassa me tiedämme oikein hyvin, miksi terroristit toimivat ja ajattelevat, kuten he tekevät. Kyseessä ovat yksinkertaiset inhimilliset tunteet: epäoikeudenmukaisuus, katkeruus, heimolaisuus, kansallisaate, kostonhimo, narsismi, tuomitseminen. Jos olet kristitty ja osaat vastata, mistä tulee kristillinen fundamentalismi, niin osaat kuvitella mitä muslimi vastaisi kysymyksiin terrorismista, ja ainoa mitä tarvitsee nähdä on samankaltaisuus hänen kanssaan.

Onneksi monet myös heräävät ajattelemaan ilman sen kummempaa syytä, ja toisinaan juuri tällaisen tapahtuman jälkeen. Me voimme pohtia suuremmalla mittakaavalla sitä, kuinka sotia valtioiden välillä ei enää ole, eikä ihmisiä murhata kuin satunnaisesti. Me voimme muistaa, että Pariisissa kuolleiden määrä on sama, kuin mitä suomalaiset tappavat toisiaan muuten vain vuosittain. Elämme ikuisen rauhan kynnyksellä, ja Isiksen kaltaiset ryhmittymät ovat suuressa mittakaavassa pieni hyönteinen, jonka inklusiivisuuden suuri saapas on hitaasti litistämässä. Meidän tarvitsee vain jatkaa tuon saappaan käyttämistä ja olla hätäilemättä, jotta kantapää varmasti osuu kohteeseensa. Ja ennen kaikkea tiedostaa mitkä ovat ne erot, jotka saavat kansat kääntymään toisiaan vastaan murha sydämessään, jotta voimme ikuisen rauhan aikana estää maailmaa enää koskaan palaamasta aiempaan sotaisaan tilaan.

Jos sinulla tämän blogitekstin luettuasi on olo, että tiedät jotain enemmän, niin mielestäni en valehdellut siinä kun sanoin, etten kertoisi mitään uutta. Tunne on hämäystä ja kertoo vain siitä, että ajattelun vapautta on käytetty ennestään tiedossa olevien asioiden pohjalta.

Tuota vapautta varjellaan parhaiten sillä, että sitä käytetään.

Unbearable blindness of seeing

Kuuletteko sen pitkän hiljaisuuden? Oletteko kuulleet siitä? Kerron jotain, en tiedä mitä, mutta ainakin se on ääntä.

Elämä on sarja liikkeitä, jotka vievät asennosta toiseen. Jos pysyy pitkään yhdessä asennossa puutuu. Puutuminen ei johdu verenkierron vähenemisestä, vaan paineesta tuntoa johtavalla hermolla, johon tulee häiriötä. Puutuminen ei siis ole oire paikallaanolosta, vaan vääränlaisesta rasituksesta, joka on aiheutunut huolimattomuudesta oman asennon valinnassa. Huolimattomuus taas seuraa siitä, ettei ihminen melkein koskaan valitse asentoaan.

Ihminen alkaa katumaan yksin pimeässä, koska on valinnut väärän ajan ajatella. Ihminen voi alkaa katumaan myös valoisassa, jos on katsellut samaa näkymää riittävän pitkään; verkkokalvo ei vie aivoihin uusia ärsykkeitä, joten tunnistetut kuviot voisivat yhtä hyvin olla kuvia pimeästä huoneesta. Jos käännät katseesi taivaalle saatat nähdä jotain uutta, ja hermosi ei ole enää kireä. Sinä puudut siihen asentoon elämässäsi, mutta pimeässä et näe mihin muuhun asentoon voisit kääntyä. Joten voit vain miettiä niitä asentoja, jotka ehdit näkemään ennen pimeää, mutta joita et valinnut.

Tämä ääni vei jo kauemmas hiljaisuudesta. Siellä hiljaisuudessa mietin elämää, kuten sinäkin mietit, ja kuten jokainen tällaiset aivot, jotka kertovat elämäntarinaa, omaavat olennot, miettivät. Vaikka koitan asettua ulkopuolelle omasta tarinastani ja puhua meistä lajimme edustajina, niin silti haluan tehdä eron kolmenkympin hiljaisuuden ja teini-iän hiljaisuuden välille. Esimerkki elävästä elämästä. Tällä tavoin:

Kun olin nuori tuntui kuin hiljaisuus edeltäisi tulevaa myrskyä. Ei mitenkään toiveikkaana, enemmänkin kuin olisin kahlannut kaulaani myöten veteen tuulisena päivänä ja jäänyt odottamaan. Ehkä hukkuisin myöhemmin, mutta vaikka en niin ainakin olin jo ottanut askeleita. Nyt olen huomannut, että vaikka uisin matkaa vähän aikaa, niin se ei määrällisesti eroa lapsen leikistä rantavedessä. Et koskaan ole liian kaukana rannasta, katsot vain eri suuntaan. Voit toisinaan tehdä vaikka kuperkeikkoja, sillä ei ole väliä. Lopulta jäsenesi väsyvät ja joudut laittamaan jalat pohjaan ja olemaan paikallaan. Ehkä jotkut kelluvat, en tiedä. Tämä metafora on vähän kehno.

Voit olla paikallaan jos juot (ei järvivettä, alkoholia tietenkin). Tai viihdytät itseäsi muilla tavoin. Muutat ärsykkeitäsi ilman että muutat elämääsi. Jos et kykene suureen immersioon erilaiset eskapistiset viihteen muodot voivat jopa pahentaa hiljaisuuden ääntä, koska se että istut paikallaan katsomassa tallenteita korostaa paikallaanoloasi. Entä jos lähdet liikkeelle?

Jos lasket elämän kiihdytyskaistan ramppia riittävän kovaa voit päästä samaan vauhtiin jonkun kanssa, jolla menee kovaa. Ainakin sillä hetkellä hänellä menee. Kuulet minne hän on matkalla, siitä paikasta, jossa hän lopulta pysähtyy, ja seuraavan kerran kun makaat yksin pimeässä mietit sitä paikkaa, mihin hän oli menossa, ja kuinka ikävää sinulla on.

Vaikka olisit seurannut häntä perille asti.

...and it's ending one minute at a time

Fiilistelin tuossa ajatusteni kesken, kuten ihmiset tekee, ja tulin ajatelleeksi miten elokuvien loput eroavat ihmisten tarinoiden lopuista. Tai eivät eroa, vaan ovat muutenkin hyvin samanlaisia. Eksplikoinpa.

Indie-elokuville on aika tyypillistä sellainen "kaikenlaista tapahtui ja nyt ollaan tässä" -loppu, mikä kuvasi tuolla äskeisellä hetkellä kokemaani fiilistä. Se olisi luultavasti oikein miellyttävä tapa kuvitella loppu ihmisenkin tarinalle, ja ehkä todellisin loppu, koska se on arvoneutraali. Toisin kuin esimerkiksi äsken näkemäni toimintaelokuvan Non Stopin loppu, siinä ei ole pakonomaista tarinan kaarta, kolmea näytöstä ja ratkaisua, vaan ikään kuin tunne siitä että tarina on ohi. Siis Tarina on, ei jokin tietty lentokone-episodi-iskut-turma-ammuskelu-uhkaavuus -tapahtuma, kuten Non Stopissa.

Oletteko koskaan pitäneet jostain elokuvasta niin paljon, että se on pitänyt katsoa monta kertaa? Tämä miellyttävyys tulee varmaan siitä, että elokuvassa voi odottaa pelkkiä mukavia asioita. Tämä on mahdollista siksi, että kyseessä on kokemus, elämys, joka tapahtuu sillä hetkellä ja koko ajan kun katsot elokuvaa, ja siihen elämykseen haluaa palata. Ei mitään uutta siinä. Mutta miksi sitten lempielokuvaansa ei jossain vaiheessa tule katsoneeksi vuosiin? Koska siihen saa etäisyyttä ja kokemus vain odottaa hyllyssä? Ettei siihen osaa enää uppoutua, tai lähtökohtaisesti kynnys antautua tuohon kokemukseen on noussut?

Niin taitaa olla muidenkin elämän nautintojen kohdalla; tuntuvat kaukaisilta, ovat irronneet omasta identiteetistä. Yleensä onkin tapana sanoa että "pidin tästä elokuvasta teininä, mutta kasvoin siitä ulos". Mutta onko ulos kasvaminessa todella kyse omasta muutoksesta, vai ainoastaan siitä että elokuva (tai muu asia, josta on "kasvanut ulos") yksinkertaisesti jää niin kauas temporaalisesti tai jollain muulla tavalla (ehkä siihen liittyy joku ihminen, josta ei enää niin välitä), että aivojen syvärakenteet eivät halua ottaa kokemusta vastaan.

Kas, löysin sen punaisen langan taas. Niin. Eli se hetki jolloin tuntuu, että Tarina on ohi (vaikka se ei oikeasti ole). Elokuvassa on helpottavaa että voi jättää puhtaasti taakseen tapahtumat, toistot, jännitykset. Lopputekstit päästävät sinut pois tuosta tilasta, johon olet päättänyt vapaaehtoisesti itsesi asettaa seuraamaan kuvitteellisia tapahtumia. Ei enää Lolan juoksemista. Entä Dredd 2012, siinähän oli kyseessä "vain tavallinen päivä tulevaisuuden poliisin elämästä"? Eikö elokuvan pitäisi kärsiä siitä, että tämä sama selvästi tulee jatkumaan hahmon elämässä huomennakin, ja asia tuodaan lopussa ilmi? Ei niinkään kun kyseessä on eskapistinen hahmon glorifiointi; emme niinkään myötäelä tällaisen hahmon tarinaa, kuin koemme tyydytystä että hahmo ylipäätään on kirjoitettu olemaan tuossa maailmassa - "ja millainen hahmo!", voisi fani huudahtaa. Seuraamme eräänlaista ideaalia ja sen toteutumista, emmekä edes koita kuvitella miltä tuntuisi olla tuomari Joseph Dredd. Ehkä joku sotilas tai ihan vain poliisi voisi, mutta heillekin tuo maailma on hyvin kaukainen. Erot ovat selvät, eikä ilman jaettua maailmaa voi olla onnistuneesti jaettua tarinaa.

Punainen lanka, eli elokuvan loppu. Tarinan loppu. Elämän kuviteltu loppu, mutta vain siinä mielessä että tietoinen minä ei keskity juuri tulevaisuuteen. Ne teistä, jotka olette katsoneet elokuvan moneen kertaan, koska se on teistä hyvä, nyt kysyn kenellä teistä on ollut myös toinen tähän fanitukseen sisältyvä kokemus, jossa tiedostatte elokuvassa silmiinpistävän virheen, ankeuden tai muun vastaavan, ja katselukokemus kärsii sen odottamisesta? Uskoisin että teitäkin on aika monta, tai ainakin olette kuulleet että jostakin "haluaisi pitää, haluaisi antaa sille viisi tähteä, mutta se hemmetin loppu/seksismi/näyttelijän myöhempi antisemitismi". Joskus virhe paljastuu suosikkielokuvasta vasta myöhemmin, ja siihen ei halua palata koska kaikki hyvät kohdat menevät pilalle tulevan typeryyden odottamisesta. Ja niin on myös elämässä; kun indie-elokuvan lopetus -fiilis katoaa ja mieleen palaa tulevaisuudessa odottavat tehtävät, niin elokuva jatkuu. Eikä yleisössä ole yhtään puutumatonta pakaraa ;)

"Stamp of our lowly origin."

Kuuntelin viime yönä yhtä podcastia ja yhdistin ihmisissä pari piirrettä, jotka ovat tähän asti tuntuneet toisiinsa liittymättömiltä. Nämä kaksi asiaa ovat sosiaalisen monogamian suosio ja kyky merkitysten muodostamiseen. Jos nyt huomaat sanovasi "tietenkin parisuhteet ja kieli liittyvät yhteen, kyseessähän on sanoilla tehty sopimus yhdessäolosta", niin pyydän kiinnittämään huomion siihen, mitä tiedämme parisuhteiden muodostumisesta muiden lajien keskuudessa.

Gibbonit, joutsenet ja monet muut hermostoltaan edistyneet eliöt (jopa 9% nisäkkäistä Carl Zimmerin mukaan) - ja muutama vähemmän edistynyt, kuten skistosomiaasia ihmisissä aiheuttava parasiittinen tiehytmato schistosoma mansoni - ovat osoittaneet kykyä pariutua koko elämänsä ajaksi samaan kumppaniin. Tämä on yhtäältä aiheuttanut väistämättömän aww-reaktion koetun ihmisenkaltaisuuden takia ja toisaalta juurruttanut meille ominaisen pariutumismallin luontoon. Jos kaukaiset serkkumme elämänpuun eri monofyleettisista ryhmistä ovat päätyneet ilman verbalisointia samaan ratkaisuun kuin me, niin siinä lienee jotain hyvin optimaalista? Onhan evoluutio kuitenkin, lainatakseni ties miten monetta kertaa Leslie Orgelia, "fiksumpi kuin sinä"? Juu ja ei.

Kun monogamisina pidettyjen lajien vanhempien ja jälkeläisten välillä on tehty geneettistä vertailua on huomattu, että pesässä/luolassa/niityllä puolisonsa kanssa aikaa viettävä ja pentuja ruokkiva uros ei aina - ja joidenkin lintulajien kohdalla melkein koskaan - ollutkaan poikasten isä. Evoluutio on kaikessa viisaudessaan päättänyt yhdistää kaksi eri fenotyypillistä (fenotyyppi on se miten geenit ilmenevät yksilön ulkomuodossa ja käytöksessä) vahvuutta kahteen eri käyttäytymismalliin: yksi malli pitää huolen jonkin sitä suorittavan yksilön pesueen poikasista riippumatta siitä ovatko jälkeläiset kyseisen yksilön geneettisiä jälkeläisiä, ja toinen pitää yllä sukupuoliviettiä ja toteuttaa paljon muinaisempaa tehtävää, eli etsii sopivaa kumppania, jonka kanssa siirtää eteenpäin yksilön geenejä. Fenotyyppi muuttuu ympäristön paineen mukaan, mutta jos jollekin käytökselle - tässä tapauksessa geenien levittämiselle muille kuin pesänrakennuskumppanille - ei ole estettä ympäristöstä, niin se säilyy sukupolvien yli.

Jälleen olemme ristiriitaisen havainnon äärellä, eli eikö sopivin kumppani ole juuri se, jonka kanssa on tehokkainta kasvattaa omia - ei toisen - jälkeläisiä? Yllättävää kyllä ei. Pitkällä aikavälillä lajin sisällä mahdollisimman laajasti tapahtuva geenien välittäminen eri kumppanien jälkeläisiin on yksittäisen geenin näkökulmasta hyödyllisintä. Tämä on hyvin erilainen näkökulma kuin populaation selviämistä ajava parinmuodostus ja pesänrakennus. Kuten ihmisillä, niin myös eläimillä saman kumpannin luokse palaaminen/jääminen antaa vakaimman ympäristön jälkeläisten kasvattamiseen, koska palaaminen/jääminen samaan sijaintiin on ruoan hankinnan ja vihollisten välttämisen kannalta hyödyllisintä. Myös emon hyvinvointi on kuvaillussa tilanteessa paremmin turvattu.

Eläimet eivät kuitenkaan tunne käsitteitä "uskollisuus", "velvollisuus" tai "avioliiton pyhyys", joten se minkälaisen sosiaalisen kontekstin me asetamme aww-väristen linssien läpi tarkkailemillemme eläimille voi tuottaa hiukan vääristymää. Geenit kun eivät välitä siitä miten me olemme sosiaalisesti tottuneet näkemään parisuhteet, ja haluaisimme nähdä myös muiden eläinten parisuhteet. Varsinkin niiden jotka ovat pörröisiä tai näyttävät hymyilevän, kuten pigviinien. Geenit haluavat vain jatkaa olemassaoloaan kauas sosiaalisten rakenteiden muutoksen jälkeiseen tulevaisuuteen - hiiteen uskollisuus.

Tutkijat kuten Pere Estupinyà ovat huomanneet tämän fenotyyppisen joustamattomuuden (f.joustavuus tarkoittaa eliön alttiutta muuttua ympäristön paineesta; esimerkiksi kasvien f.joustavuus on korkea, koska niiden ulkomuoto on hyvin riippuvainen ravinteista ja tilasta) yleisyyden ja nimittävät siitä syntyviä käyttäytymismalleja sosiaaliseksi monogamiaksi ja seksuaaliseksi polygamiaksi. Nämä molemmat käytösmallit toimivat yhtäaikaisesti useilla vähän siristäen katsoen täysin monogamisesti toimivilla lajeilla. Viime viikolla (mainitsemassani podcastissa) hän kertoi ihmisten omaavan näitä fenotyypin piirteitä ja sivusi joutsenten tapaa, jossa naaras parittelee "vieraan" uroksen kanssa samaan aikaan kun pesää naaraan kanssa rakentanut uros on hakemassa ravintoa. Podcastin juontaja Sandra Daugherty vitsaili, että tilanne on vähän sama, kuin jos ihminen lähtisi käymään kaupassa ja joku tuntematon kävisi sillä välin kuksimassa hänen puolisoaan. Yleisö nauroi kuten minäkin, mutta jäin myös miettimään.

Huumori tulee yllätyksellisyydestä, absurdiudesta. Sen huomaaminen että ihmisen mahdollinen kahtiajakoisuus sosiaaliseen monogamiaan ja seksuaaliseen polygamiaan on niin kaukainen ajatus, että pelkkä asian mainitseminen saa aikaan naurua, on aika herättävää. Nytkin kun puhun aiheesta käytän termiä "kahtiajakoisuus", aivan kuin nämä kaksi lajikäyttäytymisen muotoa olisivat toisensa poissulkevia. Miksi mahtaa olla niin?

Jos lähdemme sitomaan yhteen näitä aiheita, niin yksinkertaisinta on aloittaa siitä mitä ihminen tekisi vastaavassa tilanteessa, ja miksi ero joutseneen tuottaa naurua. Meillä on siunaus ja kirous kuvitella tilanteita, joita ei ole vielä tapahtunut, joita voisi tapahtua, ja joiden tapahtumapaikalla emme edes ole läsnä - missään ajassa. Tämä on semiotiikan perustaa, jolle laskemme vitsistä hauskan tekevät lauseet kuten "Moi, tapahtuiko mitään kun kävin kaupassa", "Hän tulee kohta kaupasta, enkä halua olla epärehellinen puolisoani kohtaan" ja "Jos olisin tuo lintu niin olisin aika hirveä ihminen". Joutsenet eivät ajattele tällaisia asioita, joten voimme ohimennen kysyä myöskin tuntevatko ne ihmisten tavoin puolisoaan kohtaan "parisuhteessa" ollessaan, vai vaativatko kokemukset ihmisten tunneskaalalla jonkinlaisen käsityksen menneistä ja tulevista tapahtumista, jotka ovat motivaationa parisuhteen ylläpidolle?

Neurologiset tutkimukset sanovat "kyllä ainakin jälkimmäiseen", koska virtuaalinen kokemus (kuvitelma) jatkuvasta yhdessäolosta on tunnetasolla sama kuin todellinen jatkuva yhdessäolo. Yleensäkin muistoilla ja ennakko-odotuksilla on kyky aiheuttaa ihmisessä melkein yhtä voimakas, tai jopa voimakkaampi, fysiologinen tunnetila kuin todellisella kokemuksella. Yhdessäolo lajityypillisessä mielessä on kuitenkin enemmän opittu/vaistomainen tapa, jonka läsnäolo arjessa säilyy sen hyödyllisyyden takia. Tunneskaala tuntuu tulevan tässä yhteydessä ilmi lähinnä negatiivisessa mielessä: Se miksi ajatus puolisosta jonkun toisen kanssa tuntuu kaupassa käyvästä osapuolesta pahalta (jos jätetään erittelemättä syitä sille, miksi meillä ylipäätään on virtuaalisia episodimaisia ajatuksia ja useimmilla muilla eläimillä ei) johtuu siitä, että tuossa ajatuksessa kaupassa käyvä henkilö ei itse ole paikalla. Jokin "hänen omistuksessaan" oleva kokemus "hänen puolisonsa" kanssa (yllättäen joutsenilla ei ole myöskään käsitettä "omaisuus") on jonkun toisen käytössä, kun hän on suorittamassa ravinnonhankintaa. Hypoteesi muuttuu todelliseksi henkiseksi pahoinvoinniksi.

Dennetin kirjassa Conciousness Explained (ja muuallakin, mutta lukaisin tuota äsken) käytiin läpi kaikkia niitä tapoja, joilla ihmisen lajityypillinen taipumus tarinankerrontaan monimutkaistaa muuten yksioikoista kuvailua - ja toisaalta helpottaa joidenkin hankalien käsitteiden ilmaisua. Ihminen omaksuu kuin huomaamattaan erilaisia esineitä (auto; "mun talvirenkaat tuntuu kuluneilta"), abstraktioita (kevääni; "olen tavannut paljon kivoja ihmisiä ja silleen") ja ihmisiäkin (posse; "meillä menee kovaa") osaksi omaa identiteettiään ja tarinaansa. Toisaalta jos ihmisellä on tietty käsitys itsestään ja hän tekee jotain itselleen epätyypillistä, niin hänellä on tapana katsoa ettei se ole osa hänen identiteettiään ja tarinaansa, kuten "en tiedä mitä siinä tapahtui, mutta en ollut oma itseni" tai "en tiedä mikä muhun meni". Itsensä lisäksi tarinasta on tapana lukea pois myös muita ihmisiä vieraannuttamalla, kuten olemalla käyttämättä tuntemansa ihmisen nimeä tyyliin "me oltiin ennen ystäviä, mutta nyt pelkään sitä ihmistä" tai "en harrastanut seksiä sen naisen (Monica Lewinsky) kanssa".

Ihminen on lajityypillisesti tarinankertoja, ja vanhin tarina jota hän kertoo henkilökohtaisesti on "minä". "Minuun" kuuluu kaikki mitä ihminen on kokenut, mutta semanttisesti "minä" on tekijä ja kokija. Kaikki mitä henkilön fyysinen olemus läpikäy ja aiheuttaa koetaan tulevaksi "minusta", ja toisaalta kaikki mikä tehdään henkilön fyysiselle olemukselle tai tulee hänen tietoonsa suuntautuu "minuun". Ihmiselle voidaan tehdä jokin käytännön pila hänen nukkuessaan ja hän kokee sen jälkikäteen kuin olisi ollut paikalla todistamassa tilannetta - ehkä jopa vahvemmin, koska muiden "vilpillisyys" värittää kokemusta. Kaikki tämä on hyvin yksioikoista, koska meille on helppoa ymmärtää miten tämä tarinan kertominen tapahtuu. Hitto, me voidaan omamme lisäksi kuvitella jopa jonkun toisen tarina, mikä on mielen teorian perusajatus. Heti kun opimme muodostamaan käsitteitä alamme liittää niitä ensimmäisten joukossa muodostettuun käsitteeseen "minä". Minun nimeni esimerkiksi on Paavo, koska niin ihmiset sanoivat kun viittasivat minuun ja myöhemmin näin että niin lukee kaikissa asiakirjoissakin, joissa "minuun" viitataan.

Osaksi minuutta tulee myös ihmisen kulttuuri ja sen käsitys parisuhteista, jotka sitoutuvat hänen minäkuvaansa. Ne ovat muodostuneet suojaamaan identiteettiä erilaisilta haasteilta, jotka aiheuttavat itselle kerrotussa tarinassa ongelmia sen etenemisen suhteen. Nämä muilta opitut identiteetin osat siis auttavat jatkamaan omaa tarinaa eteenpäin ennen kuin ihmiselle on muodostunut riittävästi kokemusta siitä, miten aikuisten maailmassa tarinaa kerrotaan. Mainittuihin elementteihin on sitoutunut paljon historiallista ja yhteiskunnallista materiaalia, koska kasvavalle yksilölle on näissä puitteissa valmistettu polku. Tämä polku toimii reunaehtoina oman tarinan kerronnalle, jonka yksityiskohdat voivat muuttua, mutta pääpiirteiden on odotettavaa pysyä samankaltaisina, jotta yhteiskunnassa voi toimia. Polku kannustaa menestymään rahallisen ja sosiaalisen nousun kautta (jossa perhe/puoliso on vakaa keskus), ja koska identiteetti alkaa pitämään tavoitteena olla "oman elämänsä sankari", niin kaikenlaisia tapahtumia ja huomioita vastaan, jotka estävät tätä ideaalia toteutumasta, muodostetaan defenssejä. Eikö? No ne on inhimillisiä, defenssit. Katsotaanpa mitä voimme sanoa näistä defensseistä, jotka aiheuttivat naurua Sandran vitsissä.

Seksuaalisen polygamian tapauksessa identiteetin defensseihin kuuluvat mustasukkaisuus, alemmuus, ulkopuolisuus ja velantunne. Nämä ovat pääpiirteittäin niitä psykologisesti ei-toivottuina pidettyjä tunteita, joita olemme kulttuurisesti pitäneet aisoissa laatimalla sosiaaliset puitteet, joissa niille on mahdollisimman vähän sijaa. Käsittelen niitä mieluusti erikseen, vaikka selitykset varmasti risteävätkin monen lukijan silmissä:

Mustasukkaisuus on verhottua menettämisen pelkoa. Tuntiessaan mustasukkaisuutta toisesta ihmisestä on tavallista, että kokija on tahtomattaan laatinut alitajuisen hypoteesin, jossa hän menettää tämän toisen ihmisen (kokonaan tai osittain) mustasukkaisuuden aiheuttajalle - oli se pomo (joka työllistää kumppania), toinen potentiaalinen kumppani, ystävät tai vaikka harrastuskaverit. Alkoholistien ja entisten alkoholistien läheisillä on tapana kokea, että vaikka humalainen on läsnä ja saattaa antaa jakamattoman huomionsakin, niin paikalla ei ole sama ihminen, joten alkoholi tavallaan personifikoidaan kun se "vie hänet mukanaan" ja "laittaa ajatuksia hänen päähänsä". Alkoholin liikakäyttö myös sitoutuu velantunteeseen; "olen ollut vastuullinen ja pyytänyt häntäkin olemaan, mutta hän ei ole päässyt samaan tavoitteeseen". Vaikka alkoholi nyt oli keskeinen osa tätä pohdintaa, niin se ei haittaa kontekstissaan; velantunne vastuullisuuden takia ja tunne että paikalla on eri ihminen liittyy toisinaan myös seksuaaliseen polygamiaan. 

Pahanolon tunne joka liittyy mustasukkaisuuteen elää siis hypoteesissa. Kuvittelemme menetyksen, ja siksi teemme kaikkemme poistaaksemme elämästämme elementtejä, jotka voivat edes potentiaalisesti johtaa menetykseen. Ironia (yksi monista) lienee se, että ihmiset eivät käytä turvavyötä tai syö terveellisesti läheskään yhtä innokkaasti, kuin pyri poistamaan/hallitsemaan elämänsä ihmisiä, vaikka mahdolliset pelonaiheet riskitekijöissä ovat yleensä merkittävämpiä kuin mustasukkaisuutta aiheuttavat ihmiset. Tämä johtunee siitä, että ruokavalio ja liikenneolosuhteet tuntuvat olevan enemmän ihmisen hallinnassa kuin muut ihmiset, jotka halutaan pois oman identiteetin käsittävältä alueelta heidän arvaamattomuutensa takia. Mustasukkaisuudesta pääsee eroon olemalla realistinen riskeistä ja niiden suhteista.

Alemmuudentunne on sidoksissa siihen, miten ihminen haluaa kokea itsensä, ja miten hänen minäkuvansa ruokkii suoriutumista elämässä. Jos henkilö kohtaa toisen ihmisen yhteisen partnerin (kuten tavatessaan kumppaninsa eksän) tai muun heitä yhdistävän tekijän kautta, niin on tavallista että hän suorittaa vertailua. "Onko hän fiksumpi kuin minä? Onko hän menestyvämpi?". Jos koet alemmuudentunnetta kohdatessasi tietyn henkilön, niin muista että vertailu on hypoteettinen harjoitus, jonka tarkoituksena on täydentää kertomaasi tarinaa siitä millainen olet. Se että löydät toisesta ihmisestä piirteitä, jotka ovat sinua parempia, ei varsinaisesti muuta tarinaa. Hän olisi sellainen ja sinä tuollainen, vaikka et olisi koskaan huomannut eroavaisuuksianne, ja kun muistat tämän niin voit kenties päästä eroon tästä alemmuudentunteesta.

Ulkopuolisuus on toisinaan aiheellinen tunne, mutta yleensä se vain harhauttaa tekemästä jotain hyödyllistä silloin kun ei ole mukana tilanteessa, josta on jäänyt ulkopuolelle. Sosiaalisena eläimenä meidän "kuuluukin" tuntea että haluamme mukaan kaikkiin tilanteisiin, joissa on mahdollisuus kokea jotain positiivista. Jos mukana oleminen ei ole mahdollista on kuitenkin järkevää käyttää energiaa johonkin omaan hankkeeseen, tai kenties etsiä jokin toinen positiivisia kokemuksia tarjoava sosiaalinen tilanne. Siirtämällä energiansa poissaolotilanteen obsessoinnista johonkin positiiviseen on mahdollista neutraloida ulkopuoliseksi jäämisen tunne.

Velantunne ei aluksi vaikuttanut kovin merkittävältä, mutta pohdittuani asiaa voisin sanoa, että useimmat parisuhteen konventiot perustuvat jollain tapaa velantunteeseen, jota voidaan sanoa myös kokemukseksi tasapuolisuudesta. Osa tähän liittyvistä ajatuksista on luonteeltaan auttamattoman seksistisiä ("tee sinä tiskit niin minä korjaan autoa"), mutta heteronormatiivisena näinkin pitkään jatkaneessa kulttuurissa se ei liene mikään yllätys. Tutkiessani käsitemetaforia gradua varten huomasin yhden aika kattavan tekijän Mark Johnsonin tutkimuksissa: useimmiten tunnetaustaisen käsitemetaforan tunnistaa sen kautta, mikä jää sen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa konventionaalinen parisuhde käsittää myös ne normit, joiden mukaan seksi on osa sosiaalista monogamiaa, ja jos seksi sijoittuu jonnekin parisuhteen käsitteen ulkopuolelle rikotaan normia ja sen kautta koko käsitettä. 

Voit kuvitella parisuhteen käsitteen kiekoksi, joka on keskeltään kiinni köydessä; mitä korkeammalla kiekko on köydessä sitä paremmin parisuhteella menee, ja eri parisuhteen osat sijaitsevat kiekon reunoilla. Useimmat abstraktit kokemukset, kuten tunne moraalista, on hyödyllistä visualisoida tällaisen korkeuteen tasapainotetun kiekon tapaan. Johnsonin terminologiassa sana "kallistuminen" toistui usein. Kun toinen osapuoli "jää velkaa" tai "rikkoo parisuhteen luonnetta vastaan" tavalla tai toisella, niin se kallistaa omaksutun metaforan poispäin kokijasta, ja kokija tuntee järkytystä. Jos kokija voisi tehdä jotain asialle, kuten periä loukkauksen rahallisessa muodossa, niin järkytys ei olisi yhtä aiheellinen. Parisuhdepelissä ei kuitenkaan käytetä valuuttana euroja vaan tunteita ja luottamusta, joten takaisinmaksu ei ole mahdollinen - tuntemusta ei voi korvata toisella. 

Jotkut ihmiset toimivat kostomentaliteetin mukaisesti, mutta tällä on ainakin väliaikaisesti se vaikutus, että parisuhde käsitteenä painuu molemmilta puoliltaan alaspäin ja sen laatu laskee käsitteellisellä tasolla - kostomentaliteetti on yleensäkin "molemmat häviävät" -tilanne. Paljon hyödyllisempää (jos mahdollista) on ulkoistaa todennäköiset negatiiviset kokemukset käsitteestä jo ennen kuin ne ovat ajankohtaisia, tai jälkikäteen muuttaa sen muotoa henkilökohtaisella tasolla korjaamalla tasapainoa sitä järkyttäneen osapuolen taholta. Lyhyesti sanoen kaikissa sellaisissa asioissa, joissa ei välttämättä ajan kuluessa päädytä tasapuolisuuteen on hyvä sopia tapoja "antaa luottoa" tai "laittaa rahaa säästöön", jotta velkaa ei niin helposti syntyisi.

Ajatus siitä että parisuhteen asiat ovat aina tasapainossa, sen käsitemetafora samanmuotoinen, ja niiden tuleekin säilyä staattisina on enemmän mielipide kuin fakta identiteetistämme. Tämän tiedostaminen voi auttaa mukauttamaan omaa identiteettiä paremmin ympäröivään maailmaan muuttamalla ja säätämällä käsitemetaforia. Harva identiteettiin liittyvä käsitemetafora on helposti muokattavissa, mutta niiden paikantaminen introspektion kautta voi antaa paljon.

Sosiaalinen monogamia on siis populaation kannalta aivan järkevä tapa muodostaa parisuhde. Se ei kuitenkaan genotyypin muinaisuuden takia ole ainoa ratkaisu edes saman lajin sisällä, vaan sen rinnalla voi toimia seksuaalinen polygamia. Tapamme käsitteellistää jokainen ihmisten välinen kanssakäyminen joko parisuhdekäsitteen sisä- tai ulkopuolelle luo käsitteen reunalle holistisen monogamisuuden rajan. Tämä raja vaurioituu helposti. Kun leikimmekin ajatuksella rajalla kulkemisesta tuntuu, kuin se koskettaisi ei vain henkilökohtaista vaan kulttuurista identiteettiämme, ja jaettu identiteetti olikin tuon ylläkuvatun huumorin lähde.

Ehkä myöhemmin luon (vähän analyyttisemman) katsauksen siihen, miten samankaltainen vastakkainasettelu pätee myös sukupuolibinäärisyyteen.

Sex Nerd Sandra: Struggling with Monogamy - Part 2

Jotain Psychology Todayssa

Käsitemetaforista

YouTube / Dan Savage: Why Monogamy Is Ridiculous