Fiilistelin tuossa ajatusteni kesken, kuten ihmiset tekee, ja tulin ajatelleeksi miten elokuvien loput eroavat ihmisten tarinoiden lopuista. Tai eivät eroa, vaan ovat muutenkin hyvin samanlaisia. Eksplikoinpa.
Indie-elokuville on aika tyypillistä sellainen "kaikenlaista tapahtui ja nyt ollaan tässä" -loppu, mikä kuvasi tuolla äskeisellä hetkellä kokemaani fiilistä. Se olisi luultavasti oikein miellyttävä tapa kuvitella loppu ihmisenkin tarinalle, ja ehkä todellisin loppu, koska se on arvoneutraali. Toisin kuin esimerkiksi äsken näkemäni toimintaelokuvan Non Stopin loppu, siinä ei ole pakonomaista tarinan kaarta, kolmea näytöstä ja ratkaisua, vaan ikään kuin tunne siitä että tarina on ohi. Siis Tarina on, ei jokin tietty lentokone-episodi-iskut-turma-ammuskelu-uhkaavuus -tapahtuma, kuten Non Stopissa.
Oletteko koskaan pitäneet jostain elokuvasta niin paljon, että se on pitänyt katsoa monta kertaa? Tämä miellyttävyys tulee varmaan siitä, että elokuvassa voi odottaa pelkkiä mukavia asioita. Tämä on mahdollista siksi, että kyseessä on kokemus, elämys, joka tapahtuu sillä hetkellä ja koko ajan kun katsot elokuvaa, ja siihen elämykseen haluaa palata. Ei mitään uutta siinä. Mutta miksi sitten lempielokuvaansa ei jossain vaiheessa tule katsoneeksi vuosiin? Koska siihen saa etäisyyttä ja kokemus vain odottaa hyllyssä? Ettei siihen osaa enää uppoutua, tai lähtökohtaisesti kynnys antautua tuohon kokemukseen on noussut?
Niin taitaa olla muidenkin elämän nautintojen kohdalla; tuntuvat kaukaisilta, ovat irronneet omasta identiteetistä. Yleensä onkin tapana sanoa että "pidin tästä elokuvasta teininä, mutta kasvoin siitä ulos". Mutta onko ulos kasvaminessa todella kyse omasta muutoksesta, vai ainoastaan siitä että elokuva (tai muu asia, josta on "kasvanut ulos") yksinkertaisesti jää niin kauas temporaalisesti tai jollain muulla tavalla (ehkä siihen liittyy joku ihminen, josta ei enää niin välitä), että aivojen syvärakenteet eivät halua ottaa kokemusta vastaan.
Kas, löysin sen punaisen langan taas. Niin. Eli se hetki jolloin tuntuu, että Tarina on ohi (vaikka se ei oikeasti ole). Elokuvassa on helpottavaa että voi jättää puhtaasti taakseen tapahtumat, toistot, jännitykset. Lopputekstit päästävät sinut pois tuosta tilasta, johon olet päättänyt vapaaehtoisesti itsesi asettaa seuraamaan kuvitteellisia tapahtumia. Ei enää Lolan juoksemista. Entä Dredd 2012, siinähän oli kyseessä "vain tavallinen päivä tulevaisuuden poliisin elämästä"? Eikö elokuvan pitäisi kärsiä siitä, että tämä sama selvästi tulee jatkumaan hahmon elämässä huomennakin, ja asia tuodaan lopussa ilmi? Ei niinkään kun kyseessä on eskapistinen hahmon glorifiointi; emme niinkään myötäelä tällaisen hahmon tarinaa, kuin koemme tyydytystä että hahmo ylipäätään on kirjoitettu olemaan tuossa maailmassa - "ja millainen hahmo!", voisi fani huudahtaa. Seuraamme eräänlaista ideaalia ja sen toteutumista, emmekä edes koita kuvitella miltä tuntuisi olla tuomari Joseph Dredd. Ehkä joku sotilas tai ihan vain poliisi voisi, mutta heillekin tuo maailma on hyvin kaukainen. Erot ovat selvät, eikä ilman jaettua maailmaa voi olla onnistuneesti jaettua tarinaa.
Punainen lanka, eli elokuvan loppu. Tarinan loppu. Elämän kuviteltu loppu, mutta vain siinä mielessä että tietoinen minä ei keskity juuri tulevaisuuteen. Ne teistä, jotka olette katsoneet elokuvan moneen kertaan, koska se on teistä hyvä, nyt kysyn kenellä teistä on ollut myös toinen tähän fanitukseen sisältyvä kokemus, jossa tiedostatte elokuvassa silmiinpistävän virheen, ankeuden tai muun vastaavan, ja katselukokemus kärsii sen odottamisesta? Uskoisin että teitäkin on aika monta, tai ainakin olette kuulleet että jostakin "haluaisi pitää, haluaisi antaa sille viisi tähteä, mutta se hemmetin loppu/seksismi/näyttelijän myöhempi antisemitismi". Joskus virhe paljastuu suosikkielokuvasta vasta myöhemmin, ja siihen ei halua palata koska kaikki hyvät kohdat menevät pilalle tulevan typeryyden odottamisesta. Ja niin on myös elämässä; kun indie-elokuvan lopetus -fiilis katoaa ja mieleen palaa tulevaisuudessa odottavat tehtävät, niin elokuva jatkuu. Eikä yleisössä ole yhtään puutumatonta pakaraa ;)
lauantai 31. toukokuuta 2014
maanantai 5. toukokuuta 2014
"Stamp of our lowly origin."
Kuuntelin viime yönä yhtä podcastia ja yhdistin ihmisissä pari piirrettä, jotka ovat tähän asti tuntuneet toisiinsa liittymättömiltä. Nämä kaksi asiaa ovat sosiaalisen monogamian suosio ja kyky merkitysten muodostamiseen. Jos nyt huomaat sanovasi "tietenkin parisuhteet ja kieli liittyvät yhteen, kyseessähän on sanoilla tehty sopimus yhdessäolosta", niin pyydän kiinnittämään huomion siihen, mitä tiedämme parisuhteiden muodostumisesta muiden lajien keskuudessa.
Gibbonit, joutsenet ja monet muut hermostoltaan edistyneet eliöt (jopa 9% nisäkkäistä Carl Zimmerin mukaan) - ja muutama vähemmän edistynyt, kuten skistosomiaasia ihmisissä aiheuttava parasiittinen tiehytmato schistosoma mansoni - ovat osoittaneet kykyä pariutua koko elämänsä ajaksi samaan kumppaniin. Tämä on yhtäältä aiheuttanut väistämättömän aww-reaktion koetun ihmisenkaltaisuuden takia ja toisaalta juurruttanut meille ominaisen pariutumismallin luontoon. Jos kaukaiset serkkumme elämänpuun eri monofyleettisista ryhmistä ovat päätyneet ilman verbalisointia samaan ratkaisuun kuin me, niin siinä lienee jotain hyvin optimaalista? Onhan evoluutio kuitenkin, lainatakseni ties miten monetta kertaa Leslie Orgelia, "fiksumpi kuin sinä"? Juu ja ei.
Kun monogamisina pidettyjen lajien vanhempien ja jälkeläisten välillä on tehty geneettistä vertailua on huomattu, että pesässä/luolassa/niityllä puolisonsa kanssa aikaa viettävä ja pentuja ruokkiva uros ei aina - ja joidenkin lintulajien kohdalla melkein koskaan - ollutkaan poikasten isä. Evoluutio on kaikessa viisaudessaan päättänyt yhdistää kaksi eri fenotyypillistä (fenotyyppi on se miten geenit ilmenevät yksilön ulkomuodossa ja käytöksessä) vahvuutta kahteen eri käyttäytymismalliin: yksi malli pitää huolen jonkin sitä suorittavan yksilön pesueen poikasista riippumatta siitä ovatko jälkeläiset kyseisen yksilön geneettisiä jälkeläisiä, ja toinen pitää yllä sukupuoliviettiä ja toteuttaa paljon muinaisempaa tehtävää, eli etsii sopivaa kumppania, jonka kanssa siirtää eteenpäin yksilön geenejä. Fenotyyppi muuttuu ympäristön paineen mukaan, mutta jos jollekin käytökselle - tässä tapauksessa geenien levittämiselle muille kuin pesänrakennuskumppanille - ei ole estettä ympäristöstä, niin se säilyy sukupolvien yli.
Jälleen olemme ristiriitaisen havainnon äärellä, eli eikö sopivin kumppani ole juuri se, jonka kanssa on tehokkainta kasvattaa omia - ei toisen - jälkeläisiä? Yllättävää kyllä ei. Pitkällä aikavälillä lajin sisällä mahdollisimman laajasti tapahtuva geenien välittäminen eri kumppanien jälkeläisiin on yksittäisen geenin näkökulmasta hyödyllisintä. Tämä on hyvin erilainen näkökulma kuin populaation selviämistä ajava parinmuodostus ja pesänrakennus. Kuten ihmisillä, niin myös eläimillä saman kumpannin luokse palaaminen/jääminen antaa vakaimman ympäristön jälkeläisten kasvattamiseen, koska palaaminen/jääminen samaan sijaintiin on ruoan hankinnan ja vihollisten välttämisen kannalta hyödyllisintä. Myös emon hyvinvointi on kuvaillussa tilanteessa paremmin turvattu.
Eläimet eivät kuitenkaan tunne käsitteitä "uskollisuus", "velvollisuus" tai "avioliiton pyhyys", joten se minkälaisen sosiaalisen kontekstin me asetamme aww-väristen linssien läpi tarkkailemillemme eläimille voi tuottaa hiukan vääristymää. Geenit kun eivät välitä siitä miten me olemme sosiaalisesti tottuneet näkemään parisuhteet, ja haluaisimme nähdä myös muiden eläinten parisuhteet. Varsinkin niiden jotka ovat pörröisiä tai näyttävät hymyilevän, kuten pigviinien. Geenit haluavat vain jatkaa olemassaoloaan kauas sosiaalisten rakenteiden muutoksen jälkeiseen tulevaisuuteen - hiiteen uskollisuus.
Tutkijat kuten Pere Estupinyà ovat huomanneet tämän fenotyyppisen joustamattomuuden (f.joustavuus tarkoittaa eliön alttiutta muuttua ympäristön paineesta; esimerkiksi kasvien f.joustavuus on korkea, koska niiden ulkomuoto on hyvin riippuvainen ravinteista ja tilasta) yleisyyden ja nimittävät siitä syntyviä käyttäytymismalleja sosiaaliseksi monogamiaksi ja seksuaaliseksi polygamiaksi. Nämä molemmat käytösmallit toimivat yhtäaikaisesti useilla vähän siristäen katsoen täysin monogamisesti toimivilla lajeilla. Viime viikolla (mainitsemassani podcastissa) hän kertoi ihmisten omaavan näitä fenotyypin piirteitä ja sivusi joutsenten tapaa, jossa naaras parittelee "vieraan" uroksen kanssa samaan aikaan kun pesää naaraan kanssa rakentanut uros on hakemassa ravintoa. Podcastin juontaja Sandra Daugherty vitsaili, että tilanne on vähän sama, kuin jos ihminen lähtisi käymään kaupassa ja joku tuntematon kävisi sillä välin kuksimassa hänen puolisoaan. Yleisö nauroi kuten minäkin, mutta jäin myös miettimään.
Huumori tulee yllätyksellisyydestä, absurdiudesta. Sen huomaaminen että ihmisen mahdollinen kahtiajakoisuus sosiaaliseen monogamiaan ja seksuaaliseen polygamiaan on niin kaukainen ajatus, että pelkkä asian mainitseminen saa aikaan naurua, on aika herättävää. Nytkin kun puhun aiheesta käytän termiä "kahtiajakoisuus", aivan kuin nämä kaksi lajikäyttäytymisen muotoa olisivat toisensa poissulkevia. Miksi mahtaa olla niin?
Jos lähdemme sitomaan yhteen näitä aiheita, niin yksinkertaisinta on aloittaa siitä mitä ihminen tekisi vastaavassa tilanteessa, ja miksi ero joutseneen tuottaa naurua. Meillä on siunaus ja kirous kuvitella tilanteita, joita ei ole vielä tapahtunut, joita voisi tapahtua, ja joiden tapahtumapaikalla emme edes ole läsnä - missään ajassa. Tämä on semiotiikan perustaa, jolle laskemme vitsistä hauskan tekevät lauseet kuten "Moi, tapahtuiko mitään kun kävin kaupassa", "Hän tulee kohta kaupasta, enkä halua olla epärehellinen puolisoani kohtaan" ja "Jos olisin tuo lintu niin olisin aika hirveä ihminen". Joutsenet eivät ajattele tällaisia asioita, joten voimme ohimennen kysyä myöskin tuntevatko ne ihmisten tavoin puolisoaan kohtaan "parisuhteessa" ollessaan, vai vaativatko kokemukset ihmisten tunneskaalalla jonkinlaisen käsityksen menneistä ja tulevista tapahtumista, jotka ovat motivaationa parisuhteen ylläpidolle?
Neurologiset tutkimukset sanovat "kyllä ainakin jälkimmäiseen", koska virtuaalinen kokemus (kuvitelma) jatkuvasta yhdessäolosta on tunnetasolla sama kuin todellinen jatkuva yhdessäolo. Yleensäkin muistoilla ja ennakko-odotuksilla on kyky aiheuttaa ihmisessä melkein yhtä voimakas, tai jopa voimakkaampi, fysiologinen tunnetila kuin todellisella kokemuksella. Yhdessäolo lajityypillisessä mielessä on kuitenkin enemmän opittu/vaistomainen tapa, jonka läsnäolo arjessa säilyy sen hyödyllisyyden takia. Tunneskaala tuntuu tulevan tässä yhteydessä ilmi lähinnä negatiivisessa mielessä: Se miksi ajatus puolisosta jonkun toisen kanssa tuntuu kaupassa käyvästä osapuolesta pahalta (jos jätetään erittelemättä syitä sille, miksi meillä ylipäätään on virtuaalisia episodimaisia ajatuksia ja useimmilla muilla eläimillä ei) johtuu siitä, että tuossa ajatuksessa kaupassa käyvä henkilö ei itse ole paikalla. Jokin "hänen omistuksessaan" oleva kokemus "hänen puolisonsa" kanssa (yllättäen joutsenilla ei ole myöskään käsitettä "omaisuus") on jonkun toisen käytössä, kun hän on suorittamassa ravinnonhankintaa. Hypoteesi muuttuu todelliseksi henkiseksi pahoinvoinniksi.
Dennetin kirjassa Conciousness Explained (ja muuallakin, mutta lukaisin tuota äsken) käytiin läpi kaikkia niitä tapoja, joilla ihmisen lajityypillinen taipumus tarinankerrontaan monimutkaistaa muuten yksioikoista kuvailua - ja toisaalta helpottaa joidenkin hankalien käsitteiden ilmaisua. Ihminen omaksuu kuin huomaamattaan erilaisia esineitä (auto; "mun talvirenkaat tuntuu kuluneilta"), abstraktioita (kevääni; "olen tavannut paljon kivoja ihmisiä ja silleen") ja ihmisiäkin (posse; "meillä menee kovaa") osaksi omaa identiteettiään ja tarinaansa. Toisaalta jos ihmisellä on tietty käsitys itsestään ja hän tekee jotain itselleen epätyypillistä, niin hänellä on tapana katsoa ettei se ole osa hänen identiteettiään ja tarinaansa, kuten "en tiedä mitä siinä tapahtui, mutta en ollut oma itseni" tai "en tiedä mikä muhun meni". Itsensä lisäksi tarinasta on tapana lukea pois myös muita ihmisiä vieraannuttamalla, kuten olemalla käyttämättä tuntemansa ihmisen nimeä tyyliin "me oltiin ennen ystäviä, mutta nyt pelkään sitä ihmistä" tai "en harrastanut seksiä sen naisen (Monica Lewinsky) kanssa".
Ihminen on lajityypillisesti tarinankertoja, ja vanhin tarina jota hän kertoo henkilökohtaisesti on "minä". "Minuun" kuuluu kaikki mitä ihminen on kokenut, mutta semanttisesti "minä" on tekijä ja kokija. Kaikki mitä henkilön fyysinen olemus läpikäy ja aiheuttaa koetaan tulevaksi "minusta", ja toisaalta kaikki mikä tehdään henkilön fyysiselle olemukselle tai tulee hänen tietoonsa suuntautuu "minuun". Ihmiselle voidaan tehdä jokin käytännön pila hänen nukkuessaan ja hän kokee sen jälkikäteen kuin olisi ollut paikalla todistamassa tilannetta - ehkä jopa vahvemmin, koska muiden "vilpillisyys" värittää kokemusta. Kaikki tämä on hyvin yksioikoista, koska meille on helppoa ymmärtää miten tämä tarinan kertominen tapahtuu. Hitto, me voidaan omamme lisäksi kuvitella jopa jonkun toisen tarina, mikä on mielen teorian perusajatus. Heti kun opimme muodostamaan käsitteitä alamme liittää niitä ensimmäisten joukossa muodostettuun käsitteeseen "minä". Minun nimeni esimerkiksi on Paavo, koska niin ihmiset sanoivat kun viittasivat minuun ja myöhemmin näin että niin lukee kaikissa asiakirjoissakin, joissa "minuun" viitataan.
Osaksi minuutta tulee myös ihmisen kulttuuri ja sen käsitys parisuhteista, jotka sitoutuvat hänen minäkuvaansa. Ne ovat muodostuneet suojaamaan identiteettiä erilaisilta haasteilta, jotka aiheuttavat itselle kerrotussa tarinassa ongelmia sen etenemisen suhteen. Nämä muilta opitut identiteetin osat siis auttavat jatkamaan omaa tarinaa eteenpäin ennen kuin ihmiselle on muodostunut riittävästi kokemusta siitä, miten aikuisten maailmassa tarinaa kerrotaan. Mainittuihin elementteihin on sitoutunut paljon historiallista ja yhteiskunnallista materiaalia, koska kasvavalle yksilölle on näissä puitteissa valmistettu polku. Tämä polku toimii reunaehtoina oman tarinan kerronnalle, jonka yksityiskohdat voivat muuttua, mutta pääpiirteiden on odotettavaa pysyä samankaltaisina, jotta yhteiskunnassa voi toimia. Polku kannustaa menestymään rahallisen ja sosiaalisen nousun kautta (jossa perhe/puoliso on vakaa keskus), ja koska identiteetti alkaa pitämään tavoitteena olla "oman elämänsä sankari", niin kaikenlaisia tapahtumia ja huomioita vastaan, jotka estävät tätä ideaalia toteutumasta, muodostetaan defenssejä. Eikö? No ne on inhimillisiä, defenssit. Katsotaanpa mitä voimme sanoa näistä defensseistä, jotka aiheuttivat naurua Sandran vitsissä.
Seksuaalisen polygamian tapauksessa identiteetin defensseihin kuuluvat mustasukkaisuus, alemmuus, ulkopuolisuus ja velantunne. Nämä ovat pääpiirteittäin niitä psykologisesti ei-toivottuina pidettyjä tunteita, joita olemme kulttuurisesti pitäneet aisoissa laatimalla sosiaaliset puitteet, joissa niille on mahdollisimman vähän sijaa. Käsittelen niitä mieluusti erikseen, vaikka selitykset varmasti risteävätkin monen lukijan silmissä:
Mustasukkaisuus on verhottua menettämisen pelkoa. Tuntiessaan mustasukkaisuutta toisesta ihmisestä on tavallista, että kokija on tahtomattaan laatinut alitajuisen hypoteesin, jossa hän menettää tämän toisen ihmisen (kokonaan tai osittain) mustasukkaisuuden aiheuttajalle - oli se pomo (joka työllistää kumppania), toinen potentiaalinen kumppani, ystävät tai vaikka harrastuskaverit. Alkoholistien ja entisten alkoholistien läheisillä on tapana kokea, että vaikka humalainen on läsnä ja saattaa antaa jakamattoman huomionsakin, niin paikalla ei ole sama ihminen, joten alkoholi tavallaan personifikoidaan kun se "vie hänet mukanaan" ja "laittaa ajatuksia hänen päähänsä". Alkoholin liikakäyttö myös sitoutuu velantunteeseen; "olen ollut vastuullinen ja pyytänyt häntäkin olemaan, mutta hän ei ole päässyt samaan tavoitteeseen". Vaikka alkoholi nyt oli keskeinen osa tätä pohdintaa, niin se ei haittaa kontekstissaan; velantunne vastuullisuuden takia ja tunne että paikalla on eri ihminen liittyy toisinaan myös seksuaaliseen polygamiaan.
Pahanolon tunne joka liittyy mustasukkaisuuteen elää siis hypoteesissa. Kuvittelemme menetyksen, ja siksi teemme kaikkemme poistaaksemme elämästämme elementtejä, jotka voivat edes potentiaalisesti johtaa menetykseen. Ironia (yksi monista) lienee se, että ihmiset eivät käytä turvavyötä tai syö terveellisesti läheskään yhtä innokkaasti, kuin pyri poistamaan/hallitsemaan elämänsä ihmisiä, vaikka mahdolliset pelonaiheet riskitekijöissä ovat yleensä merkittävämpiä kuin mustasukkaisuutta aiheuttavat ihmiset. Tämä johtunee siitä, että ruokavalio ja liikenneolosuhteet tuntuvat olevan enemmän ihmisen hallinnassa kuin muut ihmiset, jotka halutaan pois oman identiteetin käsittävältä alueelta heidän arvaamattomuutensa takia. Mustasukkaisuudesta pääsee eroon olemalla realistinen riskeistä ja niiden suhteista.
Alemmuudentunne on sidoksissa siihen, miten ihminen haluaa kokea itsensä, ja miten hänen minäkuvansa ruokkii suoriutumista elämässä. Jos henkilö kohtaa toisen ihmisen yhteisen partnerin (kuten tavatessaan kumppaninsa eksän) tai muun heitä yhdistävän tekijän kautta, niin on tavallista että hän suorittaa vertailua. "Onko hän fiksumpi kuin minä? Onko hän menestyvämpi?". Jos koet alemmuudentunnetta kohdatessasi tietyn henkilön, niin muista että vertailu on hypoteettinen harjoitus, jonka tarkoituksena on täydentää kertomaasi tarinaa siitä millainen olet. Se että löydät toisesta ihmisestä piirteitä, jotka ovat sinua parempia, ei varsinaisesti muuta tarinaa. Hän olisi sellainen ja sinä tuollainen, vaikka et olisi koskaan huomannut eroavaisuuksianne, ja kun muistat tämän niin voit kenties päästä eroon tästä alemmuudentunteesta.
Ulkopuolisuus on toisinaan aiheellinen tunne, mutta yleensä se vain harhauttaa tekemästä jotain hyödyllistä silloin kun ei ole mukana tilanteessa, josta on jäänyt ulkopuolelle. Sosiaalisena eläimenä meidän "kuuluukin" tuntea että haluamme mukaan kaikkiin tilanteisiin, joissa on mahdollisuus kokea jotain positiivista. Jos mukana oleminen ei ole mahdollista on kuitenkin järkevää käyttää energiaa johonkin omaan hankkeeseen, tai kenties etsiä jokin toinen positiivisia kokemuksia tarjoava sosiaalinen tilanne. Siirtämällä energiansa poissaolotilanteen obsessoinnista johonkin positiiviseen on mahdollista neutraloida ulkopuoliseksi jäämisen tunne.
Velantunne ei aluksi vaikuttanut kovin merkittävältä, mutta pohdittuani asiaa voisin sanoa, että useimmat parisuhteen konventiot perustuvat jollain tapaa velantunteeseen, jota voidaan sanoa myös kokemukseksi tasapuolisuudesta. Osa tähän liittyvistä ajatuksista on luonteeltaan auttamattoman seksistisiä ("tee sinä tiskit niin minä korjaan autoa"), mutta heteronormatiivisena näinkin pitkään jatkaneessa kulttuurissa se ei liene mikään yllätys. Tutkiessani käsitemetaforia gradua varten huomasin yhden aika kattavan tekijän Mark Johnsonin tutkimuksissa: useimmiten tunnetaustaisen käsitemetaforan tunnistaa sen kautta, mikä jää sen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa konventionaalinen parisuhde käsittää myös ne normit, joiden mukaan seksi on osa sosiaalista monogamiaa, ja jos seksi sijoittuu jonnekin parisuhteen käsitteen ulkopuolelle rikotaan normia ja sen kautta koko käsitettä.
Voit kuvitella parisuhteen käsitteen kiekoksi, joka on keskeltään kiinni köydessä; mitä korkeammalla kiekko on köydessä sitä paremmin parisuhteella menee, ja eri parisuhteen osat sijaitsevat kiekon reunoilla. Useimmat abstraktit kokemukset, kuten tunne moraalista, on hyödyllistä visualisoida tällaisen korkeuteen tasapainotetun kiekon tapaan. Johnsonin terminologiassa sana "kallistuminen" toistui usein. Kun toinen osapuoli "jää velkaa" tai "rikkoo parisuhteen luonnetta vastaan" tavalla tai toisella, niin se kallistaa omaksutun metaforan poispäin kokijasta, ja kokija tuntee järkytystä. Jos kokija voisi tehdä jotain asialle, kuten periä loukkauksen rahallisessa muodossa, niin järkytys ei olisi yhtä aiheellinen. Parisuhdepelissä ei kuitenkaan käytetä valuuttana euroja vaan tunteita ja luottamusta, joten takaisinmaksu ei ole mahdollinen - tuntemusta ei voi korvata toisella.
Jotkut ihmiset toimivat kostomentaliteetin mukaisesti, mutta tällä on ainakin väliaikaisesti se vaikutus, että parisuhde käsitteenä painuu molemmilta puoliltaan alaspäin ja sen laatu laskee käsitteellisellä tasolla - kostomentaliteetti on yleensäkin "molemmat häviävät" -tilanne. Paljon hyödyllisempää (jos mahdollista) on ulkoistaa todennäköiset negatiiviset kokemukset käsitteestä jo ennen kuin ne ovat ajankohtaisia, tai jälkikäteen muuttaa sen muotoa henkilökohtaisella tasolla korjaamalla tasapainoa sitä järkyttäneen osapuolen taholta. Lyhyesti sanoen kaikissa sellaisissa asioissa, joissa ei välttämättä ajan kuluessa päädytä tasapuolisuuteen on hyvä sopia tapoja "antaa luottoa" tai "laittaa rahaa säästöön", jotta velkaa ei niin helposti syntyisi.
Ajatus siitä että parisuhteen asiat ovat aina tasapainossa, sen käsitemetafora samanmuotoinen, ja niiden tuleekin säilyä staattisina on enemmän mielipide kuin fakta identiteetistämme. Tämän tiedostaminen voi auttaa mukauttamaan omaa identiteettiä paremmin ympäröivään maailmaan muuttamalla ja säätämällä käsitemetaforia. Harva identiteettiin liittyvä käsitemetafora on helposti muokattavissa, mutta niiden paikantaminen introspektion kautta voi antaa paljon.
Sosiaalinen monogamia on siis populaation kannalta aivan järkevä tapa muodostaa parisuhde. Se ei kuitenkaan genotyypin muinaisuuden takia ole ainoa ratkaisu edes saman lajin sisällä, vaan sen rinnalla voi toimia seksuaalinen polygamia. Tapamme käsitteellistää jokainen ihmisten välinen kanssakäyminen joko parisuhdekäsitteen sisä- tai ulkopuolelle luo käsitteen reunalle holistisen monogamisuuden rajan. Tämä raja vaurioituu helposti. Kun leikimmekin ajatuksella rajalla kulkemisesta tuntuu, kuin se koskettaisi ei vain henkilökohtaista vaan kulttuurista identiteettiämme, ja jaettu identiteetti olikin tuon ylläkuvatun huumorin lähde.
Ehkä myöhemmin luon (vähän analyyttisemman) katsauksen siihen, miten samankaltainen vastakkainasettelu pätee myös sukupuolibinäärisyyteen.
Sex Nerd Sandra: Struggling with Monogamy - Part 2
Jotain Psychology Todayssa
Käsitemetaforista
YouTube / Dan Savage: Why Monogamy Is Ridiculous
Gibbonit, joutsenet ja monet muut hermostoltaan edistyneet eliöt (jopa 9% nisäkkäistä Carl Zimmerin mukaan) - ja muutama vähemmän edistynyt, kuten skistosomiaasia ihmisissä aiheuttava parasiittinen tiehytmato schistosoma mansoni - ovat osoittaneet kykyä pariutua koko elämänsä ajaksi samaan kumppaniin. Tämä on yhtäältä aiheuttanut väistämättömän aww-reaktion koetun ihmisenkaltaisuuden takia ja toisaalta juurruttanut meille ominaisen pariutumismallin luontoon. Jos kaukaiset serkkumme elämänpuun eri monofyleettisista ryhmistä ovat päätyneet ilman verbalisointia samaan ratkaisuun kuin me, niin siinä lienee jotain hyvin optimaalista? Onhan evoluutio kuitenkin, lainatakseni ties miten monetta kertaa Leslie Orgelia, "fiksumpi kuin sinä"? Juu ja ei.
Kun monogamisina pidettyjen lajien vanhempien ja jälkeläisten välillä on tehty geneettistä vertailua on huomattu, että pesässä/luolassa/niityllä puolisonsa kanssa aikaa viettävä ja pentuja ruokkiva uros ei aina - ja joidenkin lintulajien kohdalla melkein koskaan - ollutkaan poikasten isä. Evoluutio on kaikessa viisaudessaan päättänyt yhdistää kaksi eri fenotyypillistä (fenotyyppi on se miten geenit ilmenevät yksilön ulkomuodossa ja käytöksessä) vahvuutta kahteen eri käyttäytymismalliin: yksi malli pitää huolen jonkin sitä suorittavan yksilön pesueen poikasista riippumatta siitä ovatko jälkeläiset kyseisen yksilön geneettisiä jälkeläisiä, ja toinen pitää yllä sukupuoliviettiä ja toteuttaa paljon muinaisempaa tehtävää, eli etsii sopivaa kumppania, jonka kanssa siirtää eteenpäin yksilön geenejä. Fenotyyppi muuttuu ympäristön paineen mukaan, mutta jos jollekin käytökselle - tässä tapauksessa geenien levittämiselle muille kuin pesänrakennuskumppanille - ei ole estettä ympäristöstä, niin se säilyy sukupolvien yli.
Jälleen olemme ristiriitaisen havainnon äärellä, eli eikö sopivin kumppani ole juuri se, jonka kanssa on tehokkainta kasvattaa omia - ei toisen - jälkeläisiä? Yllättävää kyllä ei. Pitkällä aikavälillä lajin sisällä mahdollisimman laajasti tapahtuva geenien välittäminen eri kumppanien jälkeläisiin on yksittäisen geenin näkökulmasta hyödyllisintä. Tämä on hyvin erilainen näkökulma kuin populaation selviämistä ajava parinmuodostus ja pesänrakennus. Kuten ihmisillä, niin myös eläimillä saman kumpannin luokse palaaminen/jääminen antaa vakaimman ympäristön jälkeläisten kasvattamiseen, koska palaaminen/jääminen samaan sijaintiin on ruoan hankinnan ja vihollisten välttämisen kannalta hyödyllisintä. Myös emon hyvinvointi on kuvaillussa tilanteessa paremmin turvattu.
Eläimet eivät kuitenkaan tunne käsitteitä "uskollisuus", "velvollisuus" tai "avioliiton pyhyys", joten se minkälaisen sosiaalisen kontekstin me asetamme aww-väristen linssien läpi tarkkailemillemme eläimille voi tuottaa hiukan vääristymää. Geenit kun eivät välitä siitä miten me olemme sosiaalisesti tottuneet näkemään parisuhteet, ja haluaisimme nähdä myös muiden eläinten parisuhteet. Varsinkin niiden jotka ovat pörröisiä tai näyttävät hymyilevän, kuten pigviinien. Geenit haluavat vain jatkaa olemassaoloaan kauas sosiaalisten rakenteiden muutoksen jälkeiseen tulevaisuuteen - hiiteen uskollisuus.
Tutkijat kuten Pere Estupinyà ovat huomanneet tämän fenotyyppisen joustamattomuuden (f.joustavuus tarkoittaa eliön alttiutta muuttua ympäristön paineesta; esimerkiksi kasvien f.joustavuus on korkea, koska niiden ulkomuoto on hyvin riippuvainen ravinteista ja tilasta) yleisyyden ja nimittävät siitä syntyviä käyttäytymismalleja sosiaaliseksi monogamiaksi ja seksuaaliseksi polygamiaksi. Nämä molemmat käytösmallit toimivat yhtäaikaisesti useilla vähän siristäen katsoen täysin monogamisesti toimivilla lajeilla. Viime viikolla (mainitsemassani podcastissa) hän kertoi ihmisten omaavan näitä fenotyypin piirteitä ja sivusi joutsenten tapaa, jossa naaras parittelee "vieraan" uroksen kanssa samaan aikaan kun pesää naaraan kanssa rakentanut uros on hakemassa ravintoa. Podcastin juontaja Sandra Daugherty vitsaili, että tilanne on vähän sama, kuin jos ihminen lähtisi käymään kaupassa ja joku tuntematon kävisi sillä välin kuksimassa hänen puolisoaan. Yleisö nauroi kuten minäkin, mutta jäin myös miettimään.
Huumori tulee yllätyksellisyydestä, absurdiudesta. Sen huomaaminen että ihmisen mahdollinen kahtiajakoisuus sosiaaliseen monogamiaan ja seksuaaliseen polygamiaan on niin kaukainen ajatus, että pelkkä asian mainitseminen saa aikaan naurua, on aika herättävää. Nytkin kun puhun aiheesta käytän termiä "kahtiajakoisuus", aivan kuin nämä kaksi lajikäyttäytymisen muotoa olisivat toisensa poissulkevia. Miksi mahtaa olla niin?
Jos lähdemme sitomaan yhteen näitä aiheita, niin yksinkertaisinta on aloittaa siitä mitä ihminen tekisi vastaavassa tilanteessa, ja miksi ero joutseneen tuottaa naurua. Meillä on siunaus ja kirous kuvitella tilanteita, joita ei ole vielä tapahtunut, joita voisi tapahtua, ja joiden tapahtumapaikalla emme edes ole läsnä - missään ajassa. Tämä on semiotiikan perustaa, jolle laskemme vitsistä hauskan tekevät lauseet kuten "Moi, tapahtuiko mitään kun kävin kaupassa", "Hän tulee kohta kaupasta, enkä halua olla epärehellinen puolisoani kohtaan" ja "Jos olisin tuo lintu niin olisin aika hirveä ihminen". Joutsenet eivät ajattele tällaisia asioita, joten voimme ohimennen kysyä myöskin tuntevatko ne ihmisten tavoin puolisoaan kohtaan "parisuhteessa" ollessaan, vai vaativatko kokemukset ihmisten tunneskaalalla jonkinlaisen käsityksen menneistä ja tulevista tapahtumista, jotka ovat motivaationa parisuhteen ylläpidolle?
Neurologiset tutkimukset sanovat "kyllä ainakin jälkimmäiseen", koska virtuaalinen kokemus (kuvitelma) jatkuvasta yhdessäolosta on tunnetasolla sama kuin todellinen jatkuva yhdessäolo. Yleensäkin muistoilla ja ennakko-odotuksilla on kyky aiheuttaa ihmisessä melkein yhtä voimakas, tai jopa voimakkaampi, fysiologinen tunnetila kuin todellisella kokemuksella. Yhdessäolo lajityypillisessä mielessä on kuitenkin enemmän opittu/vaistomainen tapa, jonka läsnäolo arjessa säilyy sen hyödyllisyyden takia. Tunneskaala tuntuu tulevan tässä yhteydessä ilmi lähinnä negatiivisessa mielessä: Se miksi ajatus puolisosta jonkun toisen kanssa tuntuu kaupassa käyvästä osapuolesta pahalta (jos jätetään erittelemättä syitä sille, miksi meillä ylipäätään on virtuaalisia episodimaisia ajatuksia ja useimmilla muilla eläimillä ei) johtuu siitä, että tuossa ajatuksessa kaupassa käyvä henkilö ei itse ole paikalla. Jokin "hänen omistuksessaan" oleva kokemus "hänen puolisonsa" kanssa (yllättäen joutsenilla ei ole myöskään käsitettä "omaisuus") on jonkun toisen käytössä, kun hän on suorittamassa ravinnonhankintaa. Hypoteesi muuttuu todelliseksi henkiseksi pahoinvoinniksi.
Dennetin kirjassa Conciousness Explained (ja muuallakin, mutta lukaisin tuota äsken) käytiin läpi kaikkia niitä tapoja, joilla ihmisen lajityypillinen taipumus tarinankerrontaan monimutkaistaa muuten yksioikoista kuvailua - ja toisaalta helpottaa joidenkin hankalien käsitteiden ilmaisua. Ihminen omaksuu kuin huomaamattaan erilaisia esineitä (auto; "mun talvirenkaat tuntuu kuluneilta"), abstraktioita (kevääni; "olen tavannut paljon kivoja ihmisiä ja silleen") ja ihmisiäkin (posse; "meillä menee kovaa") osaksi omaa identiteettiään ja tarinaansa. Toisaalta jos ihmisellä on tietty käsitys itsestään ja hän tekee jotain itselleen epätyypillistä, niin hänellä on tapana katsoa ettei se ole osa hänen identiteettiään ja tarinaansa, kuten "en tiedä mitä siinä tapahtui, mutta en ollut oma itseni" tai "en tiedä mikä muhun meni". Itsensä lisäksi tarinasta on tapana lukea pois myös muita ihmisiä vieraannuttamalla, kuten olemalla käyttämättä tuntemansa ihmisen nimeä tyyliin "me oltiin ennen ystäviä, mutta nyt pelkään sitä ihmistä" tai "en harrastanut seksiä sen naisen (Monica Lewinsky) kanssa".
Ihminen on lajityypillisesti tarinankertoja, ja vanhin tarina jota hän kertoo henkilökohtaisesti on "minä". "Minuun" kuuluu kaikki mitä ihminen on kokenut, mutta semanttisesti "minä" on tekijä ja kokija. Kaikki mitä henkilön fyysinen olemus läpikäy ja aiheuttaa koetaan tulevaksi "minusta", ja toisaalta kaikki mikä tehdään henkilön fyysiselle olemukselle tai tulee hänen tietoonsa suuntautuu "minuun". Ihmiselle voidaan tehdä jokin käytännön pila hänen nukkuessaan ja hän kokee sen jälkikäteen kuin olisi ollut paikalla todistamassa tilannetta - ehkä jopa vahvemmin, koska muiden "vilpillisyys" värittää kokemusta. Kaikki tämä on hyvin yksioikoista, koska meille on helppoa ymmärtää miten tämä tarinan kertominen tapahtuu. Hitto, me voidaan omamme lisäksi kuvitella jopa jonkun toisen tarina, mikä on mielen teorian perusajatus. Heti kun opimme muodostamaan käsitteitä alamme liittää niitä ensimmäisten joukossa muodostettuun käsitteeseen "minä". Minun nimeni esimerkiksi on Paavo, koska niin ihmiset sanoivat kun viittasivat minuun ja myöhemmin näin että niin lukee kaikissa asiakirjoissakin, joissa "minuun" viitataan.
Osaksi minuutta tulee myös ihmisen kulttuuri ja sen käsitys parisuhteista, jotka sitoutuvat hänen minäkuvaansa. Ne ovat muodostuneet suojaamaan identiteettiä erilaisilta haasteilta, jotka aiheuttavat itselle kerrotussa tarinassa ongelmia sen etenemisen suhteen. Nämä muilta opitut identiteetin osat siis auttavat jatkamaan omaa tarinaa eteenpäin ennen kuin ihmiselle on muodostunut riittävästi kokemusta siitä, miten aikuisten maailmassa tarinaa kerrotaan. Mainittuihin elementteihin on sitoutunut paljon historiallista ja yhteiskunnallista materiaalia, koska kasvavalle yksilölle on näissä puitteissa valmistettu polku. Tämä polku toimii reunaehtoina oman tarinan kerronnalle, jonka yksityiskohdat voivat muuttua, mutta pääpiirteiden on odotettavaa pysyä samankaltaisina, jotta yhteiskunnassa voi toimia. Polku kannustaa menestymään rahallisen ja sosiaalisen nousun kautta (jossa perhe/puoliso on vakaa keskus), ja koska identiteetti alkaa pitämään tavoitteena olla "oman elämänsä sankari", niin kaikenlaisia tapahtumia ja huomioita vastaan, jotka estävät tätä ideaalia toteutumasta, muodostetaan defenssejä. Eikö? No ne on inhimillisiä, defenssit. Katsotaanpa mitä voimme sanoa näistä defensseistä, jotka aiheuttivat naurua Sandran vitsissä.
Seksuaalisen polygamian tapauksessa identiteetin defensseihin kuuluvat mustasukkaisuus, alemmuus, ulkopuolisuus ja velantunne. Nämä ovat pääpiirteittäin niitä psykologisesti ei-toivottuina pidettyjä tunteita, joita olemme kulttuurisesti pitäneet aisoissa laatimalla sosiaaliset puitteet, joissa niille on mahdollisimman vähän sijaa. Käsittelen niitä mieluusti erikseen, vaikka selitykset varmasti risteävätkin monen lukijan silmissä:
Mustasukkaisuus on verhottua menettämisen pelkoa. Tuntiessaan mustasukkaisuutta toisesta ihmisestä on tavallista, että kokija on tahtomattaan laatinut alitajuisen hypoteesin, jossa hän menettää tämän toisen ihmisen (kokonaan tai osittain) mustasukkaisuuden aiheuttajalle - oli se pomo (joka työllistää kumppania), toinen potentiaalinen kumppani, ystävät tai vaikka harrastuskaverit. Alkoholistien ja entisten alkoholistien läheisillä on tapana kokea, että vaikka humalainen on läsnä ja saattaa antaa jakamattoman huomionsakin, niin paikalla ei ole sama ihminen, joten alkoholi tavallaan personifikoidaan kun se "vie hänet mukanaan" ja "laittaa ajatuksia hänen päähänsä". Alkoholin liikakäyttö myös sitoutuu velantunteeseen; "olen ollut vastuullinen ja pyytänyt häntäkin olemaan, mutta hän ei ole päässyt samaan tavoitteeseen". Vaikka alkoholi nyt oli keskeinen osa tätä pohdintaa, niin se ei haittaa kontekstissaan; velantunne vastuullisuuden takia ja tunne että paikalla on eri ihminen liittyy toisinaan myös seksuaaliseen polygamiaan.
Pahanolon tunne joka liittyy mustasukkaisuuteen elää siis hypoteesissa. Kuvittelemme menetyksen, ja siksi teemme kaikkemme poistaaksemme elämästämme elementtejä, jotka voivat edes potentiaalisesti johtaa menetykseen. Ironia (yksi monista) lienee se, että ihmiset eivät käytä turvavyötä tai syö terveellisesti läheskään yhtä innokkaasti, kuin pyri poistamaan/hallitsemaan elämänsä ihmisiä, vaikka mahdolliset pelonaiheet riskitekijöissä ovat yleensä merkittävämpiä kuin mustasukkaisuutta aiheuttavat ihmiset. Tämä johtunee siitä, että ruokavalio ja liikenneolosuhteet tuntuvat olevan enemmän ihmisen hallinnassa kuin muut ihmiset, jotka halutaan pois oman identiteetin käsittävältä alueelta heidän arvaamattomuutensa takia. Mustasukkaisuudesta pääsee eroon olemalla realistinen riskeistä ja niiden suhteista.
Alemmuudentunne on sidoksissa siihen, miten ihminen haluaa kokea itsensä, ja miten hänen minäkuvansa ruokkii suoriutumista elämässä. Jos henkilö kohtaa toisen ihmisen yhteisen partnerin (kuten tavatessaan kumppaninsa eksän) tai muun heitä yhdistävän tekijän kautta, niin on tavallista että hän suorittaa vertailua. "Onko hän fiksumpi kuin minä? Onko hän menestyvämpi?". Jos koet alemmuudentunnetta kohdatessasi tietyn henkilön, niin muista että vertailu on hypoteettinen harjoitus, jonka tarkoituksena on täydentää kertomaasi tarinaa siitä millainen olet. Se että löydät toisesta ihmisestä piirteitä, jotka ovat sinua parempia, ei varsinaisesti muuta tarinaa. Hän olisi sellainen ja sinä tuollainen, vaikka et olisi koskaan huomannut eroavaisuuksianne, ja kun muistat tämän niin voit kenties päästä eroon tästä alemmuudentunteesta.
Ulkopuolisuus on toisinaan aiheellinen tunne, mutta yleensä se vain harhauttaa tekemästä jotain hyödyllistä silloin kun ei ole mukana tilanteessa, josta on jäänyt ulkopuolelle. Sosiaalisena eläimenä meidän "kuuluukin" tuntea että haluamme mukaan kaikkiin tilanteisiin, joissa on mahdollisuus kokea jotain positiivista. Jos mukana oleminen ei ole mahdollista on kuitenkin järkevää käyttää energiaa johonkin omaan hankkeeseen, tai kenties etsiä jokin toinen positiivisia kokemuksia tarjoava sosiaalinen tilanne. Siirtämällä energiansa poissaolotilanteen obsessoinnista johonkin positiiviseen on mahdollista neutraloida ulkopuoliseksi jäämisen tunne.
Velantunne ei aluksi vaikuttanut kovin merkittävältä, mutta pohdittuani asiaa voisin sanoa, että useimmat parisuhteen konventiot perustuvat jollain tapaa velantunteeseen, jota voidaan sanoa myös kokemukseksi tasapuolisuudesta. Osa tähän liittyvistä ajatuksista on luonteeltaan auttamattoman seksistisiä ("tee sinä tiskit niin minä korjaan autoa"), mutta heteronormatiivisena näinkin pitkään jatkaneessa kulttuurissa se ei liene mikään yllätys. Tutkiessani käsitemetaforia gradua varten huomasin yhden aika kattavan tekijän Mark Johnsonin tutkimuksissa: useimmiten tunnetaustaisen käsitemetaforan tunnistaa sen kautta, mikä jää sen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa konventionaalinen parisuhde käsittää myös ne normit, joiden mukaan seksi on osa sosiaalista monogamiaa, ja jos seksi sijoittuu jonnekin parisuhteen käsitteen ulkopuolelle rikotaan normia ja sen kautta koko käsitettä.
Voit kuvitella parisuhteen käsitteen kiekoksi, joka on keskeltään kiinni köydessä; mitä korkeammalla kiekko on köydessä sitä paremmin parisuhteella menee, ja eri parisuhteen osat sijaitsevat kiekon reunoilla. Useimmat abstraktit kokemukset, kuten tunne moraalista, on hyödyllistä visualisoida tällaisen korkeuteen tasapainotetun kiekon tapaan. Johnsonin terminologiassa sana "kallistuminen" toistui usein. Kun toinen osapuoli "jää velkaa" tai "rikkoo parisuhteen luonnetta vastaan" tavalla tai toisella, niin se kallistaa omaksutun metaforan poispäin kokijasta, ja kokija tuntee järkytystä. Jos kokija voisi tehdä jotain asialle, kuten periä loukkauksen rahallisessa muodossa, niin järkytys ei olisi yhtä aiheellinen. Parisuhdepelissä ei kuitenkaan käytetä valuuttana euroja vaan tunteita ja luottamusta, joten takaisinmaksu ei ole mahdollinen - tuntemusta ei voi korvata toisella.
Jotkut ihmiset toimivat kostomentaliteetin mukaisesti, mutta tällä on ainakin väliaikaisesti se vaikutus, että parisuhde käsitteenä painuu molemmilta puoliltaan alaspäin ja sen laatu laskee käsitteellisellä tasolla - kostomentaliteetti on yleensäkin "molemmat häviävät" -tilanne. Paljon hyödyllisempää (jos mahdollista) on ulkoistaa todennäköiset negatiiviset kokemukset käsitteestä jo ennen kuin ne ovat ajankohtaisia, tai jälkikäteen muuttaa sen muotoa henkilökohtaisella tasolla korjaamalla tasapainoa sitä järkyttäneen osapuolen taholta. Lyhyesti sanoen kaikissa sellaisissa asioissa, joissa ei välttämättä ajan kuluessa päädytä tasapuolisuuteen on hyvä sopia tapoja "antaa luottoa" tai "laittaa rahaa säästöön", jotta velkaa ei niin helposti syntyisi.
Ajatus siitä että parisuhteen asiat ovat aina tasapainossa, sen käsitemetafora samanmuotoinen, ja niiden tuleekin säilyä staattisina on enemmän mielipide kuin fakta identiteetistämme. Tämän tiedostaminen voi auttaa mukauttamaan omaa identiteettiä paremmin ympäröivään maailmaan muuttamalla ja säätämällä käsitemetaforia. Harva identiteettiin liittyvä käsitemetafora on helposti muokattavissa, mutta niiden paikantaminen introspektion kautta voi antaa paljon.
Sosiaalinen monogamia on siis populaation kannalta aivan järkevä tapa muodostaa parisuhde. Se ei kuitenkaan genotyypin muinaisuuden takia ole ainoa ratkaisu edes saman lajin sisällä, vaan sen rinnalla voi toimia seksuaalinen polygamia. Tapamme käsitteellistää jokainen ihmisten välinen kanssakäyminen joko parisuhdekäsitteen sisä- tai ulkopuolelle luo käsitteen reunalle holistisen monogamisuuden rajan. Tämä raja vaurioituu helposti. Kun leikimmekin ajatuksella rajalla kulkemisesta tuntuu, kuin se koskettaisi ei vain henkilökohtaista vaan kulttuurista identiteettiämme, ja jaettu identiteetti olikin tuon ylläkuvatun huumorin lähde.
Ehkä myöhemmin luon (vähän analyyttisemman) katsauksen siihen, miten samankaltainen vastakkainasettelu pätee myös sukupuolibinäärisyyteen.
Sex Nerd Sandra: Struggling with Monogamy - Part 2
Jotain Psychology Todayssa
Käsitemetaforista
YouTube / Dan Savage: Why Monogamy Is Ridiculous
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)