Fiilistelin tuossa ajatusteni kesken, kuten ihmiset tekee, ja tulin ajatelleeksi miten elokuvien loput eroavat ihmisten tarinoiden lopuista. Tai eivät eroa, vaan ovat muutenkin hyvin samanlaisia. Eksplikoinpa.
Indie-elokuville on aika tyypillistä sellainen "kaikenlaista tapahtui ja nyt ollaan tässä" -loppu, mikä kuvasi tuolla äskeisellä hetkellä kokemaani fiilistä. Se olisi luultavasti oikein miellyttävä tapa kuvitella loppu ihmisenkin tarinalle, ja ehkä todellisin loppu, koska se on arvoneutraali. Toisin kuin esimerkiksi äsken näkemäni toimintaelokuvan Non Stopin loppu, siinä ei ole pakonomaista tarinan kaarta, kolmea näytöstä ja ratkaisua, vaan ikään kuin tunne siitä että tarina on ohi. Siis Tarina on, ei jokin tietty lentokone-episodi-iskut-turma-ammuskelu-uhkaavuus -tapahtuma, kuten Non Stopissa.
Oletteko koskaan pitäneet jostain elokuvasta niin paljon, että se on pitänyt katsoa monta kertaa? Tämä miellyttävyys tulee varmaan siitä, että elokuvassa voi odottaa pelkkiä mukavia asioita. Tämä on mahdollista siksi, että kyseessä on kokemus, elämys, joka tapahtuu sillä hetkellä ja koko ajan kun katsot elokuvaa, ja siihen elämykseen haluaa palata. Ei mitään uutta siinä. Mutta miksi sitten lempielokuvaansa ei jossain vaiheessa tule katsoneeksi vuosiin? Koska siihen saa etäisyyttä ja kokemus vain odottaa hyllyssä? Ettei siihen osaa enää uppoutua, tai lähtökohtaisesti kynnys antautua tuohon kokemukseen on noussut?
Niin taitaa olla muidenkin elämän nautintojen kohdalla; tuntuvat kaukaisilta, ovat irronneet omasta identiteetistä. Yleensä onkin tapana sanoa että "pidin tästä elokuvasta teininä, mutta kasvoin siitä ulos". Mutta onko ulos kasvaminessa todella kyse omasta muutoksesta, vai ainoastaan siitä että elokuva (tai muu asia, josta on "kasvanut ulos") yksinkertaisesti jää niin kauas temporaalisesti tai jollain muulla tavalla (ehkä siihen liittyy joku ihminen, josta ei enää niin välitä), että aivojen syvärakenteet eivät halua ottaa kokemusta vastaan.
Kas, löysin sen punaisen langan taas. Niin. Eli se hetki jolloin tuntuu, että Tarina on ohi (vaikka se ei oikeasti ole). Elokuvassa on helpottavaa että voi jättää puhtaasti taakseen tapahtumat, toistot, jännitykset. Lopputekstit päästävät sinut pois tuosta tilasta, johon olet päättänyt vapaaehtoisesti itsesi asettaa seuraamaan kuvitteellisia tapahtumia. Ei enää Lolan juoksemista. Entä Dredd 2012, siinähän oli kyseessä "vain tavallinen päivä tulevaisuuden poliisin elämästä"? Eikö elokuvan pitäisi kärsiä siitä, että tämä sama selvästi tulee jatkumaan hahmon elämässä huomennakin, ja asia tuodaan lopussa ilmi? Ei niinkään kun kyseessä on eskapistinen hahmon glorifiointi; emme niinkään myötäelä tällaisen hahmon tarinaa, kuin koemme tyydytystä että hahmo ylipäätään on kirjoitettu olemaan tuossa maailmassa - "ja millainen hahmo!", voisi fani huudahtaa. Seuraamme eräänlaista ideaalia ja sen toteutumista, emmekä edes koita kuvitella miltä tuntuisi olla tuomari Joseph Dredd. Ehkä joku sotilas tai ihan vain poliisi voisi, mutta heillekin tuo maailma on hyvin kaukainen. Erot ovat selvät, eikä ilman jaettua maailmaa voi olla onnistuneesti jaettua tarinaa.
Punainen lanka, eli elokuvan loppu. Tarinan loppu. Elämän kuviteltu loppu, mutta vain siinä mielessä että tietoinen minä ei keskity juuri tulevaisuuteen. Ne teistä, jotka olette katsoneet elokuvan moneen kertaan, koska se on teistä hyvä, nyt kysyn kenellä teistä on ollut myös toinen tähän fanitukseen sisältyvä kokemus, jossa tiedostatte elokuvassa silmiinpistävän virheen, ankeuden tai muun vastaavan, ja katselukokemus kärsii sen odottamisesta? Uskoisin että teitäkin on aika monta, tai ainakin olette kuulleet että jostakin "haluaisi pitää, haluaisi antaa sille viisi tähteä, mutta se hemmetin loppu/seksismi/näyttelijän myöhempi antisemitismi". Joskus virhe paljastuu suosikkielokuvasta vasta myöhemmin, ja siihen ei halua palata koska kaikki hyvät kohdat menevät pilalle tulevan typeryyden odottamisesta. Ja niin on myös elämässä; kun indie-elokuvan lopetus -fiilis katoaa ja mieleen palaa tulevaisuudessa odottavat tehtävät, niin elokuva jatkuu. Eikä yleisössä ole yhtään puutumatonta pakaraa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti